Olen aina rakastanut juhlapyhiä, mutta viime vuosi oli katkeransuloinen. Kun vuosi 2021 lähestyi loppuaan, jätin mukavan uran, jossa sain tehdä hyvää. Epävarmana siitä, miten tulisimme toimeen, ja miettien, olinko juuri tehnyt suuren virheen, tiesin vain, etten voisi jatkaa työskentelyä kansanterveystyössä.

Siitä asti, kun valmistuin sairaanhoitajakoulusta vuonna 2008, haaveilin pääseväni tälle alalle. Ajattelin kansanterveystyötä jalona tehtävänä, joka tekee ihmisten elämästä parempaa ja parantaa yksilöiden, perheiden ja yhteisöjen yleistä terveyttä. Minua veti puoleensa laaja-alainen, kokonaisvaltainen lähestymistapa. Työskenneltyäni kymmenen vuotta ulkomailla löysin työpaikan Minnesotan kansanterveysvirastosta, joka keskittyi äitien ja lasten terveyteen. Ensimmäiset pari vuotta meni melkein juuri niin kuin olin toivonutkin. Mutta kun p*ndemia iski, näin, että keskityttiin täysin lyhytnäköisesti yhteen hengitystiesairauteen ja jätettiin lähes täysin huomiotta kaikki muut terveyden osa-alueet. 

Ensimmäistä kertaa urallani minua kehotettiin olemaan välittämättä kärsimyksestä ja unohtamaan parhaat käytännöt. Joka päivä tunsin itseni huijariksi.

Kahdessa ensimmäisessä työvuodessani en kokenut turhautumista, vaan rakastin työtäni. Perheterveydenhoitajana kävin tapaamassa uusia äitejä ja pikkulapsia, jotka virastomme oli katsonut vaarassa oleviksi. Olin ylpeä solmimistani suhteista ja nöyrä, kun vanhemmat päästivät minut koteihinsa. Näin ihmisiä, jotka elivät taloudellisesti, sosiaalisesti ja psykologisesti veitsenterällä. He uskoivat minulle joitakin syvimpiä pelkojaan: ”Onko vauvani kunnossa? Olenko tarpeeksi hyvä vanhempi? Miten me tulemme toimeen?” Ihailin asiakkaitani, jotka kestivät köyhyyttä, yksinäisyyttä, epävarmuutta ja pelkoa mutta tekivät kovasti töitä ja uhrasivat kaiken lapsensa eteen. Autoinpa sitten uutta äitiä imettämään, etsimään englannin kielen kursseja, keräämään rohkeutta soittaa terapeutille tai hakemaan ruokaa, tunsin kiitollisuutta siitä, että sain tehdä tätä työtä.

Maaliskuussa 2020, kun p*ndemiahuhut voimistuivat, kuulin sairaanhoitajien kommentoivan, että julkiset koulut suljettiin toistaiseksi. Ajattelin perheitä, joiden lapset olivat koulussa. Miten he pärjäisivät ilman erityisopetuspalveluja, miten vanhemmat pärjäisivät työnteon kanssa? Monet vanhemmat eivät puhuneet juuri lainkaan englantia; tiesivätkö he, mitä oli tekeillä ja miten he löytäisivät apua? Entä lapset, jotka ovat kouluruoan varassa? ”Tiedämme, ettei tämä virus ole lapsille tappava”, sanoin yhdelle heistä. ”…mutta he voivat levittää sitä opettajiin”, eräs hoitaja vastasi. Sydämeni upposi ja sain vatsaani kuopan, joka on ollut siellä siitä lähtien.

Henkilökuntaan kuuluva epidemiologi selitti käsitteen ”käyrän litistäminen” piirtämällä sinisellä tussilla kuvaajan neuvotteluhuoneen valkoiselle taululle. Veikkaan, että se on siellä yhä tänä päivänä, kun kaikki on lähetetty kotiin.

Meidät määrättiin olemaan tulematta toimistoon muuten kuin hakemaan tarvittavia tarvikkeita ja pysymään kahden metrin päässä muista, kun menimme sinne. Meidän piti sopia ”puhelinkäynneistä” asiakkaidemme kanssa ja käydä katsomassa heitä virtuaalisesti. Vietin viimeisen henkilökohtaisen työpäiväni raivokkaasti etsien välttämättömiä tarvikkeita, joita voisin antaa perheilleni, joilla ei ollut varaa varastoida.

Johtuen kotikäyntien äkillisestä lopettamisesta ja naurettavasta ohjeesta, jonka mukaan neuvoisimme uusia äitejä ja arvioisimme vauvoja verkossa, aina pelkoa synnyttäviin piikkimääräyksiin… katselin haavoittuvien perheideni kaatuvan ja epäonnistuvan. Vuoden 2021 lopulla ilmaisin huoleni johdolle luottamuksen rapautumisesta kansanterveyteen. ”Vahinkoja tulee tapahtumaan”, minulle sanottiin. ”Kansanterveys puuttuu ensin välittömään fyysiseen vaaraan ja käsittelee sitten seuraukset.”  

Katselin 18 kuukauden ajan, kun uudet ”kansanterveyspolitiikkamme” pahensivat eriarvoisuutta, huumeiden väärinkäyttöä ja mielisairauksia saattaen lapsia vaaraan. Johtajani reagoi hyväksymällä lisää apurahoja juuri näiden ongelmien ratkaisemiseen. Toteutin toimia, jotka vaikuttivat kielteisesti köyhiin ja rotuvähemmistöihin, samalla kun virastomme julisti rasismin kansanterveydelliseksi kriisiksi ja sai rahaa sen torjuntaan. Autoin ihmisiä jäämään eristyksiin ja epätoivoon, kun työtoveri kirjoitti uhkaavasta mielenterveyskriisistä ja sai apurahan American Rescue Planilta. 

Olin seuraamassa, kuinka virastomme pakotti ihmiset ottamaan råkåtteita, mikä vähentää luottamusta melkoisesti, ja käytti sitten liittovaltion apurahoja piikkiepäröinnin parantamiseen. Samalla kun näkemäni perheet menettivät toimeentulonsa, johtajani poseerasi kuvissa kuvernöörin kanssa, joka pakotti heidät sulkemaan työpaikkansa. Tolkienin hahmo Galadriel muistuttaa meitä: ”Ihmisten sydämet turmeltuvat helposti.”

Yksi perhe, jonka kanssa olin työskennellyt yli vuoden ajan, oli jo eristyksen ja köyhyyden partaalla. Äiti jäi kotiin hoitamaan neljää lasta, joista kaksi pientä vauvaa, kun taas isä työskenteli minimipalkkatyössä. Heistä oli hiljattain tullut Yhdysvaltain kansalaisia, ja he olivat tavoittelemassa amerikkalaista unelmaa. Heidän kaksi alakouluikäistä lastaan olivat nyt kotona, ja äidin oli keksittävä keino syöttää heille aamiainen ja lounas. Hän ei osannut lukea englantia eikä ymmärtänyt, että hän voisi edelleen saada kouluruokaa. Koulupiiri edellytti, että perheiden oli oltava fyysisesti läsnä koulussa ja todistettava, että he asuivat koulupiirissä – joka päivä – saadakseen ateriat kotiin. Naiselle, jolla oli neljä pientä lasta ja jolla ei ollut ajoneuvoa, tämä oli mahdotonta.

Sähköpostitin koululle kysyäkseni, voisinko taata perheen puolesta ja toimittaa ateriat lapsille. Koulu kieltäytyi antamasta lupaa. Perhe jäi ilman, kunnes isä jäi kokonaan ilman työtä ja ehtii nyt käydä sentään hakemassa ateriat.

Monet perheet, joita palvelin, olivat paperittomia maahanmuuttajia eivätkä voineet hakea työttömyys- tai vuokra-avustusta. Useimmat menettivät tulonsa yhdessä yössä. Head Start -ohjelma suljettiin, mikä pakotti pienituloiset jättämään lapsensa luvattomille lastenhoitajille, voidakseen yrittää löytää uutta työtä isoista korporaatiosta, jotka välttyivät sulkutoimilta. 

Yksi äiti kertoi minulle, että hänen 18 kuukauden ikäinen lapsensa itki, kun äiti jätti lapsen vanhalle naiselle asunnossa, joka oli täynnä lapsia. Poika vaikutti ”erilaiselta” siitä lähtien, kun äiti alkoi jättää hänet sinne, mutta äidistä tuntui, ettei ollut muuta vaihtoehtoa. Köyhien lasten joutuessa mahdollisesti vaarallisiin tilanteisiin, monet läppärityöläiset huomauttivat nauttivansa kustannussäästöistä, kun heidän ei tarvinnut laittaa lapsiaan päivähoitoon.

Ei ollut minulle yllätys, kun American Academy of Pediatrics julisti kansallisen hätätilan lasten mielenterveyteen liittyen lokakuussa 2021. Monet, jotka työskentelevät läheisesti lasten kanssa, tunsivat, että huudamme tyhjyyteen, että näin tapahtuisi, ja saimme vain vastaukseksi ”lapset ovat sitkeitä”. Ihmiset olivat sekoittaneet joustavuuden ja sopeutumiskyvyn. Lapset sopeutuvat mihin tahansa ympäristöön, johon heidät sijoitetaan, myös myrkylliseen ympäristöön. Tämä ei silti tarkoita, että toksiset olosuhteet tekisivät heille hyvää: ongelmat ilmenevät usein aikuisuudessa, erityisesti kun he saavat omia lapsia. Lasten mielenterveyden nykyinen jyrkkä heikkeneminen on vain jäävuoren huippu tulevasta. 

Yhdellä perheellä, jonka kanssa työskentelin, oli viisi lasta, joista neljällä erityistarpeita. Perheen yksinhuoltajaäiti turvautui koulun erityisopetuspalveluihin. Kun koulut suljettiin, äidistä tuli vanki omassa kodissaan. Hän ei pystynyt lähtemään mihinkään. Hän kertoi minulle, että käyttääkseen pankkikorttiaan hän pysäköi ruokakauppojen eteen ja aneli työntekijöitä ottamaan hänen korttinsa ja käyttämään hänen PIN-koodiaan, voidakseen maksaa ostoksensa. 

Kesä tuli, eikä hän voinut viedä lapsiaan ulos, koska mykkä lapsi saattoi karata naapurustoon. Soitin hänelle joka viikko lähes vuoden ajan ja kuulin epätoivon hänen äänessään. Hän huusi lapsille taustalla ja kertoi minulle, että hänestä tuntui, että hän oli tulossa hulluksi; hänen lapsensa eivät olleet saaneet hoitoja kuukausiin. Hän yritti hankkia itselleen verkkoneuvontaa, mutta hänen kotonaan oli vaikea löytää tilaa yksityisyydelle. 

Toinen äiti oli kamppaillut itsemurha-ajatusten ja vakavan masennuksen kanssa vuosia. Hänen oli vaikea päästä neuvolakäynneille. Eräässä vaiheessa, kun soitin hänelle, hän kertoi olleensa viikkoa aiemmin kylpyhuoneessa pilleripullo kädessään. Lasten ajatteleminen sai hänet laskemaan sen alas. Kiitin häntä rohkeudestaan, ja keksimme suunnitelman ja sovimme tapaamisen hänen psykiatrinsa kanssa. Sitten suljin puhelimen ja itkin. Kun tapasin hänet muutamaa kuukautta myöhemmin, hän kertoi minulle, että hän oli turvautunut huumeisiin selviytyäkseen. Hänellä oli kolme pientä lasta, joista yhdellä diagnosoitiin myöhemmin autismi, ja hän oli musertunut, kun heidän Head Start -ohjelmansa suljettiin. 

Perheet pelkäsivät C0v1diin sairastumista, ja jotkut jättivät tapaamiset väliin itselleen tai lapsilleen, koska pitivät klinikoita vaarallisina. Sain myöhemmin tietää, että eräs perhe kieltäytyi päästämästä 6 ja 8-vuotiaita poikiaan ulos leikkimään, koska pelkäsi C0v1din tarttumista ilmasta. He pysyttelivät pienessä, sekavassa asunnossaan monta viikkoa katsellen televisiota ja pelaten videopelejä. Kun näin heidät kesällä, he olivat lihoneet huomattavasti. Yksi äiti kuvaili rintatulehduksen oireita, ja pyysin häntä menemään kiireelliseen hoitoon, mutta hän kieltäytyi, koska pelkäsi liikaa C0v1dia. Toinen nuori äiti ei halunnut viedä lastaan 18 kuukauden råkåtuksiin, koska pelkäsi saavansa Cåv1din. Yritin selittää, että hinkuyskä on paljon vaarallisempi hänen lapselleen, mutta pelko oli jo juurtunut.

Olin aina ymmärtänyt, että kansanterveystyön tehtävänä on antaa kansalaisille oikeaa tietoa ja tukea heitä terveellisten valintojen tekemisessä. Meidän piti käyttää faktoja ja tietoja pelon hälventämiseksi. Mutta nyt kansanterveys alkoi rutiininomaisesti vääristellä ja liioitella tietoja, jotta ne sopisivat heidän kertomukseensa. Minnesotan terveysministeriön ja kuvernööri Walzin henkilökunnan välisissä sähköpostiviesteissä näytetään tekevän juuri näin. Oman paikallisen virastomme viestintäjohtaja pyysi meitä etsimään nuoren terveen henkilön, joka oli päätynyt sairaalahoitoon, jotta voisimme havainnollistaa Cåv1din vaaroja nuorille. Koska nuorille terveille ihmisille aiheutuvat todelliset vaarat olivat melko harvinaisia, emme koskaan löytäneet yhteisöstämme ketään, joka olisi sopinut hänen profiiliinsa. Mutta joku muu löysi.

Miten voisin välittää äidille, jolla oli rintatulehdus, että kiireellinen hoito oli turvallista, jos minua itseäni ei päästetty hänen kotiinsa imetystukeen, koska se oli ”liian riskialtista”? Jos en saanut mennä kotiin punnitsemaan ja arvioimaan vastasyntynyttä vauvaa, miksei äiti saisi olla huolissaan siitä, että hänet viedään neuvolaan råkåtuksia varten? Se tuntui täysin vilpilliseltä, ja aloin kokea syvää moraalista ahdistusta. 

Joka kerta kun kysyin, milloin olisi tarkoitus palata käymään perheiden luona heidän kodeissaan, sain saman vastauksen: ”Antakaa minun tarkistaa asia.” Kuka oli päättänyt lopettaa henkilökohtaiset hoitopalvelut? En aina osannut sanoa, koska kukaan ei tuntunut haluavan ottaa sitä vastuuta. Valtion terveysvirasto oli käskenyt meitä toimimaan sen mukaan, minkä virastona kokisimme sopivaksi. Joskus minulle kerrottiin, että vastuussa oli turvallisuus- ja vaatimustenmukaisuudesta vastaava virkamies, joskus kansanterveysjohtaja. 

Monet sairaanhoitajat eivät itse halunneet palata kotikäynteihin – minkä ymmärsin. Ensimmäistä kertaa urallani minun ei tarvinnut huolehtia lastenhoidosta, ruuhka-ajoista tai siitä, että nousisin ajoissa suihkuun ennen töitä. Minun ei tarvinnut istua ahtaassa, kuumassa ja haisevassa asunnossa jonkun räkäisen lapsen ryömiessä päälleni. Odotin neljättä lastani, ja oli paljon mukavampi olla kotona. Mutta tämä mukavuus ei korvannut tuntemaani syyllisyyttä.

Ohjelmaamme kuuluvat perheet mahdollistivat minunlaisilleni ihmisille kotiin jäämisen. He menivät töihin ruokakauppoihin, ravintoloihin, pakkaamaan koululounaita, rakennusalalle ja työskentelemään hoitoavustajina pitkäaikaishoidossa. 

Sitten tulivat råkåtteet. Monet olivat jo toipuneet Cåv1dista ja todenneet sen lieväksi, minä mukaan lukien. He olivat varovaisia råkotteen suhteen tai kokivat, etteivät tarvitse sitä, koska olivat jo sairastaneet. Mutta julkinen terveydenhuolto vaati erilaisten pakkokeinojen avulla, että jotta voisimme tuntea olomme turvalliseksi näiden ihmisten seurassa, heidän on saatava råkotukset. 

Pari päivää vauvani syntymän jälkeen virastomme sai ensimmäisen lähetyksen kauan odotettuja mRN@-råkotteita. Meillä oli henkilöstöpula, joten soitin esimiehelleni ja kerroin, että olisin valmis palaamaan 1-2 päivää viikossa antamaan kokotteita. Olin päättänyt tehdä oman osani pandemian lopettamiseksi, jotta tapauskantaani kuuluvien perheiden (puhumattakaan omasta perheestäni) tilanne palautuisi normaaliksi. Muistan kertoneeni ihmisille, että he olivat 95-prosenttisesti suojattuja siltä, että he eivät koskaan saisi C0v1dia lainkaan. Se oli toiveikasta ja jännittävää aikaa, joka jäi äärimmäisen lyhyeksi. 

Kuukausien kuluessa ihmiset pyysivät meitä antamaan heille täytetyn kokotekortin, jotta he voisivat osallistua arpajaisiin ja ansaita kannustimia Krispy Kreme:ltä. Yksi hoitajistamme sai jonkun kertomaan hänelle, että hän antaisi hänelle kannustinshekkinsä, jos hän vain täyttäisi kortin. Tietenkin kieltäydyimme näistä pyynnöistä ja lahjuksista. Huhtikuuhun mennessä osavaltion terveysvirasto kertoi meille, että voisimme alkaa avata 10 annoksen injektiopullon yhdelle henkilölle ja tuhlata loput 9 annosta, mikä oli vain viikkoja aiemmin ollut kohtuutonta. 

Silloin asiat alkoivat muuttua vielä synkemmiksi.

Yksi iltapäivä eräs nuori mies istui vihaisena råkotusasemalleni. Kysyin, mistä oli kyse, ja hän sanoi: ”Olen täällä vain siksi, että työni käskee minun hankkia tämän säilyttääkseni työni”. Laskin alkoholipyyhkeeni alas ja otin hanskat pois sanoen: ”Olen pahoillani, herra, mutta en voi antaa teille tätä råkåtetta, jos teitä pakotetaan.” Hän näytti yllättyneeltä. Kerroin hänelle, että hän vaikutti kykenevän tekemään omat lääketieteelliset päätöksensä, enkä voinut osallistua pakottamiseen. Juttelimme hänen kanssaan jonkin aikaa hänen henkilökohtaisista riskitekijöistään Cåv1dille, råkåtteen tiedossa olevista mahdollisista sivuvaikutuksista jne. Lopulta hän päätti, että hän siltikin halusi kokotteen, joten laitoin hanskat käteeni ja annoin sen hänelle. Mutta tapaus jäi kummittelemaan.

Sen jälkeen yritin välttää työskentelyä Cåv1d-råkåteklinikoilla. Mutta oli yksi, jossa päädyin työskentelemään syyskuussa paikallisessa kansalaisopistossa. Istuessani siellä, kun ei paikalle tullut juuri ketään, kerroin tämän tarinan sairaanhoitajalle, jonka kanssa olin, nähdäkseni, mitä hän ajatteli asiasta. ”Olemme siinä pisteessä, että ihmiset on pakotettava piikille”, hän vastasi. Sydämeni upposi. En koskaan halunnut olla mukana pakottamassa lääketieteellisiä toimenpiteitä kenellekään. 

Kyyneleet valuivat poskillani, kun jätin irtisanoutumiskirjeeni marraskuussa 2021. Oli ollut kunnia saada kutsu tehdä sitä työtä, jota tein, mutta tunsin, etten enää kuulunut enkä ollut tervetullut työpaikalleni. Kun siivosin työpöytääni, löysin infografiikoita vauvojen kasvojen näkemisen tärkeydestä, liiallisen ruutuajan vaaroista ja muistiinpanoja koulutuksista, joissa kerrottiin sosiaalisen eristäytymisen haitallisista vaikutuksista. Nämä olivat jäänteitä ajalta, jolloin lasten hyvinvointi oli työni ainoa painopiste, mutta tuo kansanterveyden aikakausi näytti olevan ohi.

Alkuperäinen artikkeli: I Will Not Force a Medical Treatment on Anyone 

Tekijä

  • Laura Van Luven on rekisteröity sairaanhoitaja, joka asuu Twin Citiesissä, MN:ssä. Hän on harjoittanut hoitotyötä myös Itä-Afrikassa ja Pittsburghissa, PA:ssa. Hän ja hänen miehensä käyttävät suurimman osan energiastaan yrittäessään antaa neljälle pienelle lapselleen mahdollisimman normaalin lapsuuden.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.