On paljon opittavaa siitä, miten silloinen epidemia lopetettiin ja kuka sen lopetti.

Keskilännen lääkäri, 13. helmikuuta171118



Ennustin joulukuun 2019 lopulla lähes kaiken, mitä C0V1D-I9:n kanssa on tähän mennessä tapahtunut – mikä johti erimielisyyteen useimpien lääkärikollegojeni kanssa. Pystyin tekemään niin, koska tunsin historiaa ja näin monia merkkejä siitä, että menneisyyden virheemme tulisivat toistumaan (esimerkiksi kirja The Real Anthony Fauci kertoo yksityiskohtaisesti, miten HIV-epidemia oli malliesimerkki C0V1Din hallinnasta). 

Mitä nyt tapahtuu Kanadassa ja muualla, on lähes identtistä sen kanssa, mitä tapahtui isorokkor*k*tuskampanjoissa yli sata vuotta sitten, ja mielestäni on ratkaisevan tärkeää, että ymmärrämme nämä opetukset menneisyydestä.

Lyhyesti sanottuna, alkuperäinen isorokkokokote oli epätavallisen haitallinen r*kote, jota ei testattu ennen sen käyttöönottoa.

R*kote pikemminkin lisäsi kuin vähensi isorokkotapauksia. Kun tuotteen vaarallisuus ja tehottomuus paljastui laajasti, kokotuksia vastaan kehittyi kasvava julkinen vastustus. Silti isorokon lisääntyessä hallitukset eri puolilla maailmaa ottivat käyttöön entistä ankarampia r*kotuspakotuksia. Lopulta yksi vuosisadan suurimmista mielenosoituksista tapahtui vuonna 1885 Leicesterissä (englantilainen kaupunki). Leicesterin hallitus vaihdettiin, pakolliset kokotukset poistettiin, ja otettiin käyttöön kansanterveydellisiä toimenpiteitä, jotka lääketieteellinen yhteisö hylkäsi. Nämä toimenpiteet olivat erittäin onnistuneita, ja kun ne otettiin käyttöön maailmanlaajuisesti, ne lopettivat isorokkoepidemian, jonka useimmat virheellisesti uskovat päättyneen r*kotteiden ansiosta.

Tämä artikkeli on jaettu seuraaviin osioihin:

– Illuusioiden hälventäminen
– Isorokkokokotusten historia
– Isorokkokokotusten epäileminen
– Pakolliset isorokkokokotukset
– Pakollisten isorokkokokotusten vaikutukset
– Isorokkokokotusten aiheuttamat vammat
– historiallinen vuoden 1885 julkinen protesti
– Leicesterin malli
– historiaa toistetaan nykypäivänä


Illuusioiden hälvennys

Koska munuaiset ovat niin alttiita lääkevahingoille, nefrologia on lääketieteen ainoa erikoisala, jossa kukaan ei kyseenalaista lääkityksen lopettamista. Vuonna 2009, Suzanne Humphries M.D., nefrologi, huomasi huolestuttavan kuvion influenssapiikityksissä, jotka edeltävät munuaisvauriota tai munuaisten vajaatoimintaa, kun mitään muuta syytä ei voitu tunnistaa. Useimmissa sairaaloissa on pysyväisluonteinen määräys varmistaa, että kaikki potilaat r*kotetaan (r*kotuksista maksettavien taloudellisten korvausten vuoksi), ja hän kyseenalaisti tämän käytännön munuaispotilaidensa kohdalla. Vaikka suuri osa henkilökunnasta oli samaa mieltä, todettuaan myös munuaisvaurion, Suzannen yllätykseksi hänen ammatillinen mielipiteensä munuaisten vajaatoiminnasta sivuutettiin ensimmäistä kertaa urallaan, hallinto hylkäsi hänen pyyntönsä ja häntä ahdisteltiin, kunnes hän lähti pois. 

Hän kohtasi monia vastaavia todellisuuden kieltämisiä, joita kohtaamme nyt, kun keskustelemme k-piikeistä.  Yleisin vastaus hänen huoliinsa oli: ”Miten voitte vastustaa influenssakokotuksia; ettekö ymmärrä, miten paljon polio- ja isorokkokokotukset tekivät maailmalle hyvää?”  Jossain vaiheessa tohtori Humphries tajusi, että hänen oli tutkittava nämä väitteet itse. Kun hän aluksi yritti arvioida isorokkokokotuskampanjoiden tehokkuutta, hän huomasi, ettei tietoja ollut saatavilla. Tämä johti hänet lopulta tutkimaan maan vanhimpien kirjastojen arkistoja, joissa hän huomasi, että tuosta ajasta syntyi hyvin erilainen kuva. 

Nykyaikaisen lääketieteen mytologia rakentuu suurelta osin sen varaan, että kokotukset pelastivat meidät kulkutautien ja tartuntatautien pimeältä keskiajalta, ja lääketieteen etuna on suojella tätä mytologiaa hinnalla millä hyvänsä. Näin ollen uskon, että tohtori Humphries valitsi erinomaisen otsikon ja että hän ja muut kirjoittajat antoivat tällä teoksella valtavan panoksen lääketieteen alalle. Se, mitä seuraavassa kerrotaan, on pääasiassa ote kirjasta Dissolving Illusions  (saatavana sekä kirjana että äänikirjana).  Lyhyyden vuoksi lainaukset ja viitteet löytyvät täältä.

Isorokkor*k*tusten historia

Kun teollinen vallankumous alkoi, suuri määrä maaorjia muutti maaseudulta kaupunkeihin palvelemaan uutta teollisuutta.  Näissä varhaisissa kaupungeissa he elivät absoluuttisen kurjissa oloissa, joita nykyaikana useimpien on vaikea edes kuvitella (mikä saattoi osittain johtua siitä, että eurooppalainen aristokratia oli hiljattain ottanut käyttöön Thomas Malthusin ajatukset väestönkasvun hallinnan tarpeellisuudesta). 

Tuloksena näistä vaarallisista elinolosuhteista kulkutaudit ja tartuntataudit olivat arkipäivää.  Edistysmieliset puolestaan väittivät, että tappavien elinolosuhteiden parantaminen hygieniaohjelmien avulla ja työväenluokan kapitalistisen hyväksikäytön vähentäminen (antamalla vaikkapa inhimillisiä työaikoja tai jättämällä pakottamatta 5-vuotiaita lapsia tekemään rankkoja töitä päivät pitkät) oli avain kansanterveyteen.  Aiheesta käytiin monia taisteluita, jotka silloiset aktivistit lopulta voittivat, kun yleinen mielipide kääntyi isorokkokokotusten hirvittäviä vaikutuksia vastaan, jolloin nämä tappavat taudit jäivät menneisyyteen. 

Esimerkiksi tulirokko tappoi paljon enemmän ihmisiä kuin isorokko. Tulirokon taantuminen heijasti isorokkoa, ja harva edes tietää, että tulirokko oli aiemmin suorastaan hirvittävä rutto. 

  • Englannin ja Walesin isorokko- ja tulirokko-kuolleisuusluvut vuosina 1838-1922.


Nykyaikainen lääketiede hiipi sisään ja vaati kunniaa näistä muutoksista ja liitti ne kokotteiden syyksi, vaikka tiedot osoittivat päinvastaista ja vaikka r*kotteita ei ollut olemassa useimpiin näistä taudeista. Dissolving Illusions tarjoaa tietoja ja kaavioita, jotka osoittavat, että on olemassa vahvempi hypoteesi selittämään näiden tartuntatautien vähenemistä. 

Varhaiseen käytäntöön isorokon lieventämiseksi kuului isorokon tarkoituksellinen siirtäminen henkilöstä toiseen (variolaatio), jota jotkut kannattivat ja toiset vastustivat, koska sitä pidettiin usein sekä vaarallisena että todennäköisemmin taudinpurkauksia pahentavana kuin parantavana. Esimerkiksi vuonna 1764 julkaistussa artikkelissa, jossa arvioitiin varioinnin vaikutuksia 38 vuotta kestäneen soveltamisen jälkeen, todettiin, että se oli lisännyt isorokkotapauksia 41 prosentilla ja isorokkokuolemia 27 prosentilla.  Koska injektioneulaa ei ollut vielä keksitty, kokottaminen suoritettiin hieromalla tartunnan saanutta ainetta käsivarren avohaavaan. Oli myös olemassa kansanomaisia huhuja, joiden mukaan altistuminen lehmärokolle näytti suojaavan maitotyttöjä isorokolta, ja lääkärit olivat yrittäneet r*kottaa lehmärokkoa (isorokkovarianttia) isorokon ehkäisykeinona.

14. toukokuuta 1796 lääkäri Edward Jenner otti tautiainetta maitotytön kädestä, jolla hän uskoi olevan lehmärokko, ja kokotti sillä 8-vuotiaan pojan, sitten heinäkuussa kokotti pojan isorokolla, ja sen jälkeen kun lapsi ei saanut isorokkoa tästä toisesta r*kotuksesta, julisti, että hänen r*kotteensa olisi 100-prosenttisen tehokas koko elämän ajan (myöhemmin hän sanoi, että se olisi voimassa 10 ajan ja lopulta vuoden ajan).  Koska tätä käytäntöä ei tutkittu kontrolloiduin kokein, immuniteettia arvioitiin uskomalla, että kokotusarpi takaisi immuniteetin, ja vielä nytkin CDC myöntää, että isorokkotartunnan estämiseksi tarvittavaa vasta-ainetasoa ei tunneta.  Nykyaikaisella teknologialla tehdyissä kokotteiden tutkimuksissa on havaittu, että kokotteet sisälsivät monenlaisia viruslajeja (laajalle levinnyttä saastumista ja huonoa laadunvalvontaa havaittiin myös alkuperäisten isorokkor*kotuskampanjoiden aikana), ja r*kotteen tarkasta biologisesta alkuperästä käydään keskustelua vielä tänäkin päivänä.

R*koteskeptisyys ja isorokkor*kotuksista kieltäytyminen

Aluksi Jennerin väitteisiin (jotka julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1798) suhtauduttiin hyvin epäilevästi, sillä monet lääkärit olivat havainneet potilaiden sairastavan lehmärokkoa ja sittemmin isorokkoa, ja toiset kyseenalaistivat hänen tutkimustensa perustavanlaatuisen pätevyyden. Eräs lääkäri, joka testasi kolmea lasta Jennerin kokotteella, havaitsi, että kaikki kolme sairastivat sittemmin isorokon, ja muut lääkärit saivat samankaltaisia tuloksia. Tästä huolimatta käytäntö vähitellen yleistyi: se toi yhä suuremman osan lääkäreiden tuloista, joten siitä tuli yhä suositumpi lääketieteen piirissä, ja seuraavien sadan vuoden aikana eri mieltä olevien lääkäreiden määrä vähitellen väheni.  Nykyään ei enää tiedetä, että monet kuitenkin puhuivat ääneen ja julkaisivat kirjallisuutta, jossa oli tietoja, jotka osoittivat vakavia ongelmia r*kotteen kanssa.

Joitakin esimerkkejä:
Tohtori Woodville totesi vuonna 1799 annettuaan r*kotuksen monille lapsille, ”…useissa tapauksissa lehmärokko on osoittautunut hyvin vakavaksi taudiksi. Kolmessa tai neljässä tapauksessa 500:sta potilas on ollut huomattavassa vaarassa, ja yksi lapsi on itse asiassa kuollut.

Vuonna 1809 Medical Observer raportoi yli kymmenestä tapauksesta, joissa r*kotuksen jälkeen sairastui usein kuolemaan johtaneeseen isorokkoon (usein vuosi kokotuksen jälkeen), kun taas vuoden 1810 Medical Observer sisälsi 535 tapausta, joissa r*kotuksen jälkeen sairastui isorokkoon (joista 97 oli kuolemaan johtaneita), ja 150 tapausta, joissa r*kotus aiheutti vakavia vammoja. 

Lontoolaisen lääketieteen laitoksen Monthly Journal and Review -julkaisussa vuodelta 1817 todettiin niin ikään, että monet isorokkor*kotuksen saaneet sairastivat edelleen isorokkoa. 

Vuonna 1818 Thomas Brown, 30 vuotta toiminut kirurgi ja r*kotusten kiihkeä kannattaja, totesi r*kotettuaan 1200 ihmistä: ”Kertomukset kaikkialta maailmasta, missä r*kotukset on otettu käyttöön… epäonnistumistapaukset ovat nyt lisääntyneet hälyttävän suureksi.” 

Vuonna 1829 Lancet-lehdessä kuvattiin erästä taudinpurkausta ja todettiin: ”Se hyökkäsi moniin, jotka olivat aiemmin sairastaneet isorokkoa, ja usein vakavasti; melkein kuolemaan asti; ja niistä, jotka oli r*kotettu, se jätti jotkut rauhaan, mutta iski suureen määrään.” 

Vuonna 1845 lääkäri George Greogory raportoi: ”Vuoden 1844 isorokkoepidemiassa noin kolmannes r*kotetuista sairastui lievään isorokon muotoon, mutta noin 8 prosenttia r*kotetuista kuoli silti, ja lähes kaksi kolmasosaa sairastui vakavaan tautiin”.

Koska kr*kotusten haitoista oltiin aidosti huolissaan, r*kotuskäytäntöjä vastustettiin laajalti julkisuudessa.  Koska lehdistöä sensuroitiin tuohon aikaan nykyistä vähemmän, uutisoitiin usein asianmukaisesti r*kotettujen kansalaisten kuolemista isorokkoon sekä muista r*kotuksen jälkeisistä kuolemantapauksista. 

Vuonna 1829 William Cobbett, maanviljelijä, toimittaja ja englantilainen pamfletisti, kirjoitti käsitellessään r*kotusten epäonnistumisia: ”Sadoissa tapauksissa henkilöt, jotka Jenner itse on r*kottanut lehmärokkoihin, ovat myöhemmin saaneet todellisen isorokon ja joko kuolleet tautiin tai säilyneet niukasti hengissä!” 

Vuonna 1850 ”Hampshire Telegraph and Sussex Chronicle” -lehteen lähetetyssä kirjeessä väitettiin, että Lontoon isorokkosairaalaan otettiin vuonna 1844 enemmän potilaita kuin vuoden 1781 isorokkoepidemian aikana ennen r*kottamisen aloittamista, ja että kolmasosa isorokkokuolemista oli henkilöitä, jotka oli r*kotettu aiemmin.

Pakollinen isorokkor*kotus

Kun kävi selväksi, ettei isorokkor*kote kyennyt estämään tautia niin kuin alun perin luvattiin, lääkärikunta siirsi r*kotusten oikeuttamiseksi maalitolppia elinikäisestä ”täydellisestä” immuniteetista ”kevyempään tautiin”, taktiikka, joka sittemmin toistui muiden r*kotuskampanjoiden yhteydessä.

Herra Henry May kirjoitti tammikuussa 1874 Birmingham Medical Review -lehteen, että r*kotusten seurauksena tapahtuneita kuolemantapauksia ei useinkaan raportoitu, koska käytännölle oltiin uskollisia. Usein r*kotettu henkilö kirjattiin kuolleeksi johonkin muuhun sairauteen, kuten vesirokkoihin, tai hänet merkittiin virheellisesti r*kottamattomaksi. 

Tämä väestötilastojen korruptoiminen luo monia haasteita r*kotusten tehokkuuden arvioinnissa, ja on myös syy siihen, miksi monet kirjoittajat väittävät, ettei C0V1D-I9-kokotusten arvioinnissa voida käyttää mitään muuta mittaria kuin kuolemantapausten kokonaismäärää (riippumatta syystä), koska sitä ei voi väärentää.  Huomattakoon, että erilainen merkittävä päällekkäisyys on olemassa varhaisen poliokampanjan kanssa (joka on myös yksityiskohtaisesti kuvattu kirjassa), jossa ”polion” diagnostisia kriteerejä muutettiin toistuvasti poliotapausten poliittisen tarpeen tyydyttämiseksi.

Hallitukset vastasivat kansan r*kote-epäilyyn käyttämällä asteittain yhä enemmän voimaa r*kotusten määräämiseksi.  R*kotukset tehtiin pakollisiksi Englannissa vuonna 1853, ja vuonna 1867 säädettiin tiukemmat lait. Yhdysvalloissa Massachusetts loi kattavan r*kotuslainsäädännön vuonna 1855 (jonka perusteella korkeimmassa oikeudessa käsiteltiin Jacobson v. Massachusetts – tapaus, johon usein viitataan käsiteltäessä osavaltioiden pakottamia r*kotuksia).  Lemuel Shattuck korosti r*kotusten tarpeellisuutta ja vaati, että Bostonin kaupungin viranomaiset pakottaisivat r*kotukset talosta taloon vuonna 1856 laatimassaan raportissa, jossa hän totesi myös, että ”kaupunki on jo säätänyt, että r*kottamattomia lapsia ei oteta julkisiin kouluihin.”

Tilanteen syntymistä kutsun r*kotteen positiiviseksi palautekierroksi. Muistakaa, että useimmat järjestelmät luonnossa ovat sen sijaan negatiivisen palautteen järjestelmiä. Niissä, kun jotain tapahtuu, systeemi itse korjaa järjestelmää ja sammuttaa toimimattoman osan sen sijaan, että se kiihdyttäisi sitä, kuten tapahtuu positiivisen palautteen järjestelmässä.

Kierto on seuraava:

Esimerkkinen sairaus on olemassa

                    

Immunisaatio mainitaan mahdollisena ratkaisuna ongelmaan

                    

Toteutetaan alustava kokotuskampanja, joka pahentaa ongelmaa

                    

Kun ongelma on nyt pahentunut, kokotusten tarve tilanteen ratkaisemiseksi kasvaa ja toinen kampanja toteutetaan

                    

Tämä pahentaa ongelmaa

                    

Tämä lisää tarvetta aggressiivisempiin toimenpiteisiin kokotusten lisäämiseksi

                    

Tämä pahentaa ongelmaa ja jatkaa kierrettä entisestään, mikä ennen pitkää johtaa hyvin kyseenalaiseen hallituksen politiikkaan, jonka tarkoituksena on pakottaa haluttomat piikille. 

Prosessin taustalla vaikuttaisi olevan kiistaton usko r*kotuksiin, isorokon ajoilta peräisin oleva vakaumus siitä, että r*kottamalla yhä suurempi osa väestöstä voidaan lopettaa epidemiat (nykyään sitä kutsutaan laumaimmuniteetiksi) – ja että hallitukset voivat vain r*kottaa ja pakottaa eikä mikään muu toimi.

Pakollisen isorokkor*kotuksen vaikutukset

Positiivisen palautekierron mukaisesti näitä tuloksia löytyi kaikkialla. Yhdysvalloissa, kun isorokko paheni Bostonissa, vuonna 1855 hallitus teki tiukan r*kotuspakon.  Sitä seurasivat vuosien 1859-1860, 1864-1865 ja 1867 epidemiat (nämä olivat kaikki samankokoisia kuin aiemmat epidemiat) ja sitten surullisenkuuluisa vuoden 1872-1873 epidemia, joka jätti kaikki aiemmat epidemiat varjoonsa (osoittautui kohtalokkaaksi 1040 henkilölle, 280 kuolemantapausta 100 000:ta asukasta kohti). 

Vuoden 1868 loppuun mennessä yli 95 prosenttia Chicagon asukkaista oli r*kotettu. Vuoden 1871 suuren tulipalon jälkeen (joka tuhosi kaupungin maan tasalle) säädettiin tiukat r*kotuslait, ja r*kottamisesta tehtiin ehto avustustarvikkeiden saamiselle. Vuonna 1872 Chicagoon iski tuhoisa isorokkoepidemia, johon sairastui yli 2000 ihmistä, joista yli 25 prosenttia kuoli, ja alle 5-vuotiaiden lasten kuolleisuus oli korkein koskaan mitattu.

Vuonna 1900 julkaistussa lääketieteellisessä artikkelissa käsiteltiin r*kotuksia kolmessa eurooppalaisessa valtiossa.  Englannissa Lontoon sairaaloissa hoidetuista 9392 isorokkopotilaasta 6854 oli r*kotettu ja 17,5 % 9392:sta kuoli.  Saksassa ”viralliset ilmoitukset osoittavat, että vuosien 1870 ja 1885 välisenä aikana miljoona r*kotettua henkilöä kuoli isorokkoon.”  Ranskassa ”jokainen ranskalaiseen armeijaan tuleva alokas r*kotetaan. Ranskan ja Preussin sodan aikana kyseisessä armeijassa esiintyi 23 469 isorokkotapausta.” 

Vuonna 1899 tohtori Ruata Italiassa raportoi: ”Suuri määrä pieniä epidemioita aiheuttivat mainitut 18 110 kuolemantapausta”, ja totesi, että tämä kuolleisuus oli ennennäkemätön, ja että hän oli varmistanut paikallisilta terveysviranomaisilta, että kylissä, joissa nämä epidemiat esiintyivät, ”r*kotukset on suoritettu kahdesti vuodessa mitä tyydyttävimmällä tavalla jo monta vuotta.

Samankaltaisia ongelmia oli myös Japanissa, jossa pakollisista r*kotuksista tuli laki vuonna 1872 (esimerkiksi vähintään 1 kokotus vuoden sisällä syntymästä tuli pakolliseksi), ja vuonna 1885 lakia tiukennettiin siten, että piikillä oli pakko käydä 5-7 vuoden välein.  Vuosina 1885-1892 kirjattiin yli 25 000 000 kokotusta ja boosteriannosta, mutta silti heillä oli 156 175 isorokkotapausta ja 39 979 kuolemantapausta.  Vuosina 1892-1897 isorokkotapauksia oli 142 032 ja kuolemantapauksia 39 536.   Vuoden 1896 laki teki uusintar*kotukset viiden vuoden välein pakollisiksi kaikille kansalaisille heidän tilanteestaan riippumatta, ja seuraavana vuonna 1897 isorokkotapauksia oli 41 946 ja kuolemantapauksia 12 276. Kuolleisuusaste oli 32 prosenttia, eli lähes kaksi kertaa suurempi kuin isorokkotapaukset ennen r*kotuskautta.

Isorokkor*kotteen aiheuttamat vammat

Vaikka viralliset lääketieteelliset lausunnot aina julistivat r*kotuksia erittäin turvalliseksi toimenpiteeksi, joka tehtiin ”puhtaalla lymfanesteellä”, kaikki eivät jakaneet tätä näkemystä, ja se kumottiin kokotusten analyysin avulla.  Varhaiset osteopaatit ja homeopaatit (ja muut) havaitsivat toistuvasti merkittävän uudenlaisen akuutin ja kroonisen sairauden, jonka kokotus aiheutti. Huomionarvoista on, että monet heidän raportoimistaan oireista tunnustetaan nykyään merkkeinä veren hyperkoaguloituvan tilan komplikaatioista, ominaisuuden, joka näyttää olevan yhteinen C0V1D-I9-kokotusten kanssa ja jonka voi laukaista viremia.   Nämä varhaiset kokonaisvaltaiset lääkärit puhuivat säännöllisesti kokotuskäytäntöä ja erityisesti pakollisia kokotuksia vastaan (tätä käsitellään toistuvasti esimerkiksi osteopatian perustajan AT Stillin kirjoittamassa viimeisessä lääketieteellisessä lopputeksteissä).

Väestötasolla kokotusvammat olivat yleisiä.  Kuten kuvassa 4.3 kirjasta Dissolving Illusions on yksityiskohtaisesti esitetty, Englannissa ja Walesissa vuosina 1859-1921 lehmärokkoon ja muihin kokotusten vaikutuksiin kuolleet olivat (aliraportoinnista huolimatta) samaa suuruusluokkaa kuin raportoidut isorokkokuolleet. 

Yksi yleisimmistä kokotusten jälkeisistä kuolemantapauksista oli ruusu (erysipelas), joka oli erityisen pitkäkestoinen ja kivulias tapa kuolla. Lehdistössä ja muissa julkaisuissa kerrottiin paljon tämän esiintymisestä, ja vuonna 1890 Encylopedia Britannican artikkelissa todettiin, että Pietarin kaltaisissa sairaaloissa kokotusten aiheuttama ruusu on ollut lähtökohtana katastrofaalisille erysipelas-epidemioille, joita on esiintynyt kyseisissä sairaaloissa muilla potilailla. 

Lääketieteellisessä kirjallisuudessa raportoitiin myös muita vähemmän vakavia sivuvaikutuksia, kuten usein esiintyvää keltaisuutta. Esimerkiksi vuoden 1884 kokotuskampanjassa laivaston telakan 1289 työläisestä 191:llä oli keltaisuutta.  Kokotusten kautta on raportoitu myös tarttuvien taudinaiheuttajien, kuten syfilliksen tai tuberkuloosin, siirtymisestä. Vuonna 1958 tehdyssä tutkimuksessa kerrottiin yksityiskohtaisesti 9 tapauksesta, joissa kokotuksen jälkeen ilmeni kokotteen aiheuttama ekseema vaccinatum, hyvin harvinainen ja tappava ihosairaus, josta 2 kuoli, ja kirjoittajat totesivat, että suurinta osaa tämän sairauden tapauksista ei todennäköisesti ilmoiteta (erillisessä tutkimuksessa vuonna 1970 kirjoittajat totesivat, että seitsemästä selvästi kokotuksen aiheuttamasta kuolemantapauksesta vain 3:ssa oli kuolintodistukseen merkitty kokotus).

              Historiallinen 1885 julkinen protesti

Kun laajalle levinnyt skeptisyys kokotuksia kohtaan lisääntyi, myös pakottaminen lisääntyi, eikä kokotuksista luopumiseen ollut käytettävissä mitään oikeussuojakeinoja tilanteesta tai lääkärin suosituksesta riippumatta.  Eri puolilla maailmaa on runsaasti raportteja kokotuksia vastustaneista, joita on sakotettu ja vangittu tai kokotettu väkisin. Usein vanhemmat valitsivat nämä rangaistukset säästääkseen lapsensa r*kotukselta. 

R*kotuksia toimeenpanevia virkamiehiä vastaan tapahtui hyökkäyksiä, ja ajoittain puhkesi mellakoita.  Emeritusprofessori F. W. Newmanin sitaatti vuodelta 1874 kiteyttää ajan tunnelman: ”Kunnollinen ja hyväksyttävä kieli ei riitä kuvaamaan, mikä saattoi tuntua uskomattomalta kolmekymmentä vuotta sitten – r*kotuksen määrääminen perheen toiselle lapselle, kun r*kotus on jo tappanut ensimmäisen, ja isän lähettäminen vankilaan kieltäytymisen vuoksi.”  Useita kertomuksia näiden määräysten kauhistuttavasta täytäntöönpanosta ja niiden vastustamisesta Yhdysvalloissa löytyy Dissolving Illusions -kirjan luvuista 8 ja 9.  Merkittävin tarina tapahtui kuitenkin Englannissa.

Leicesterin teollisuuskaupunkiin sovellettiin Englannissa vuonna 1840 annettua kokotuksia vaativaa lakia ja vuonna 1859 annettua lakia, jonka mukaan jokainen lapsi oli kokotettava kolmen kuukauden kuluessa syntymästä.  Koska kokottamisesta kieltäytymisestä voitiin rangaista sakoilla tai vankeudella tai molemmilla, monet kokotteista kieltäytyjät suostuivat kokottautumaan.  Korkeasta kokotusasteesta huolimatta vuosina 1871-1872 sattui isorokkoepidemia, jossa sattui 3000 tapausta, joista 358 kuoli, mikä johti kokottamiseen kohdistuvan skeptisyyden kasvuun ja kokotussäädösten täytäntöönpanon lisäämiseen.  Vuonna 1869 kokottamisesta kieltäytyjiä vastaan nostettiin kaksi rikossyytettä, kun taas vuonna 1881 heitä vastaan nostettiin 1100 syytettä (yhteensä 6000 syytettä nostettiin tänä aikana, ja 64 vankeustuomiota ja 193 omaisuuden takavarikointia määrättiin niitä vastaan, jotka olivat liian köyhiä maksamaan sakkoja).

Vuonna 1884 kokottamattomia vastaan oli annettu 5000 haastehakemusta, mikä ylikuormitti tuomioistuinjärjestelmän täysin.  Paikallisissa sanomalehdissä tuohon aikaan julkaistut kirjeet paljastivat laajalle levinnyttä halveksuntaa menettelyn järjettömyyttä kohtaan ja lääkärikunnan järkähtämättömän puolustuksen vaaralliselle käytännölle, joka oli selvästi epäonnistunut viimeisten kahdeksankymmenen vuoden aikana. 

Jännitteet saavuttivat kiehumispisteen, ja 23. maaliskuuta 1885 puhkesi suuri mielenosoitus, jonka suuruudeksi arvioitiin 80 000-100 000 ihmistä.  Se koostui kaikkien ammattikuntien kansalaisista eri puolilta Englantia, ja sai tukea kansalaisilta eri puolilta Eurooppaa, jotka eivät voineet osallistua siihen.  Kulkue oli kahden mailin mittainen, ja bannerit kuvasivat kokottamisen vastaisia ajatusmaailmaa, joka oli läsnä kaikkialla väkijoukossa.  Mielenosoitus onnistui hyvin, ja paikallishallinto myöntyi ja tunnusti väkijoukon vapausvaatimuksen. 

          Leicesterin malli

Leicesterin kaupunginvaltuutettu Butcher puhui mielenosoituksessa ja kertoi kasvavasta mielipiteestä, jonka mukaan paras tapa päästä eroon isorokosta ja tappavista tartuntataudeista oli käyttää runsaasti vettä, syödä hyvää ruokaa sekä asua valoisissa ja ilmavissa taloissa, kun taas kunnan velvollisuutena oli pitää kadut puhtaina ja viemärit kunnossa.  Kaupunginvaltuutettu korosti, että jos näin ei toimita, tuskin yksikään parlamentin laki tai kokotus voisi estää tauteja.

Samana vuonna protestin jälkeen hallitus vaihdettiin, pakkotoimet lopetettiin, ja vuoteen 1887 mennessä kokotuskattavuus oli pudonnut 10 prosenttiin.  R*kotusmallin tilalle Leicesterin aktivistit ehdottivat järjestelmää, jossa (harvat mutta aidosti vaaralliset) isorokkopotilaat asetettaisiin välittömästi karanteeniin, heidän kotinsa desinfioitaisiin ja heidän kontaktinsa asetettaisiin karanteeniin julkisen puhtaanapidon parantamisen ohella.

Lääkärikunta torjui kiivaasti tämän mallin ja ennusti kiihkeästi, että Leicesterin ”jättimäinen kokeilu” johtaisi pian hirvittävään ”verilöylyyn”, erityisesti suojaamattomien lasten kohdalla, joita hallituksen lääkärit pitivät ”ruutisäkkeinä”, jotka voisivat helposti räjäyttää kouluja (yhdessä monien muiden heihin kohdistettujen vihamielisten ja liioiteltujen retoriikan kanssa). Tämä isorokkoapokalypsi toimisi ikuisesti oppituntina kokotteista kieltäytymistä vastaan. 

Ennustettua katastrofia ei tullut, ja Leicesterissä isorokkotapausten määrä oli dramaattisesti (kolmesta viiteenkymmeneen prosenttiin) alhaisempi kuin täysin kokotetuissa kaupungeissa.  Tämän selittämiseksi esitettiin erilaisia rationalisointeja, mutta vuosikymmenten kuluessa Leicesterin menetelmät hyväksyttiin vähitellen julkisesti. Kuitenkin vielä 30 vuotta myöhemmin New York Timesin artikkeli ennusti edelleen, että katastrofi lymyilisi nurkan takana ja Leicesterin olisi pakko muuttaa menetelmiään. Onneksi Leicesterin uudenlaisen yleisen hygienian parantamista koskevan lähestymistavan arvo tunnustettiin ja se otettiin vähitellen käyttöön kaikkialla maailmassa, mikä johti lopulta isorokon hävittämiseen. Koska isorokon tarttuminen vaatii tyypillisesti 6-7 päivän lähikontaktin, vaikuttaa uskottavalta, että myös karanteenit vaikuttivat merkittävästi isorokon häviämiseen.

              Historia toistuu nykyaikana

Kun C0V1D-I9 saapui Yhdysvaltoihin, lääketieteen alalla ennustettiin, että aiempien hengitystiesairauksien tapaan epidemiassa olisi kolme huippua, joiden jälkeen se katoaisi.  Tästä syystä alkoi kiire kehittää kokotteita ennen epidemian katoamista, mikä sai monet epäilemään, että kokotuksissa ilmenisi vakavia kontaminaatio-ongelmia, kun laadunvalvonta uhrattiin nopeuden vuoksi. 

Kokotuksia tutkittuani minä ja muut lääkärit olimme sitä mieltä, että jos piikkejä jaettaisiin laajamittaisesti väestölle, ne pahentaisivat ja pitkittäisivät epidemiaa, koska ne estäisivät luonnollisen laumaimmuniteetin syntymisen.

Koska kokotusten myrkyllisyyspotentiaali oli suuri, näytti väistämättömältä, että asteittain ankarammat hallituksen määräykset annettaisiin vastatoimena yleisön laajalle levinneelle vastustukselle, jotta voitaisiin saavuttaa saavuttamaton laumaimmuniteetin kynnysarvo.   Lääkärikunnan toivoisi astuvan esiin puolustamaan järjen ääntä, mutta he tulisivat suojelemaan saavutettua asemaansa valtakoneiston suojeluksessa ennemmin kuin kansalaisten terveyttä. 

Muutama vuosi sitten tämänkaltainen ennuste olisi ollut mahdoton ajatella, ellei tunne r*kottamisen historiaa.  Kuten isorokkor*kotuskampanjat, myös k-piikkikampanja on ollut niin törkeä, että se on innoittanut suuren maailmanlaajuisen protestiliikkeen. Nykyiset laajamittaiset protestit ovat hyvin samankaltaisia kuin 135 vuotta sitten.  Toivon, että tämä liike muistaa menneisyyden opetukset ja kantaa ne eteenpäin, jotta tulevien sukupolvien ei tarvitse toistaa virheitämme.

Loppuhuomautuksena historiallisista rinnastuksista: 9/11:n jälkeen armeija aloitti tulevan bioterrorismin varalta isorokkokokotuskampanjan, joka myöhemmin aiheutti monenlaisia poliittisia kysymyksiä sen jälkeen, kun kokotuksen sivuvaikutuksina havaittiin sydäntulehduksia ja sydänkohtauksia, mikä johti siihen, että CDC suositteli aluksi, että ne, joilla oli sydänongelmia, jätettäisiin pois kokotuskampanjan piiristä.

Teillä on täysi lupani ja kannustukseni jakaa tämä kaikille, jotka voivat saada viestin leviämään.  En tehnyt suurinta osaa työstä tämän jutun kokoamiseksi enkä halua siitä kunniaa.  Haluan vain, että viesti leviää, jotta voimme siirtyä kohti parempaa lääketieteen harjoittamista. Lopuksi, jatkan pienten muutosten tekemistä tähän, kun minulle on huomautettu niistä, ja kiitän teitä kaikesta palautteesta, jonka avulla tätä voidaan parantaa.

Keskilännen lääkäri kirjoittaa toissavuosisadan protesteista, jotka auttoivat lopettamaan epidemian.

Alkuperäinen artikkeli: Substack

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.