Sanni Bergin Facebookista:
Viimeinen vuosi on osoittanut ihmisten olevan vielä 2000-luvun Euroopassakin valmiita sulkemaan yhteiskunnan ulkopuolelle kokonaisen kansanryhmän, jos valtion media *kertoo* sen olevan vaaraksi muille. Tervettä skeptisyyttä råkåtettuihin ja råkåttamattomiin jakamista kohtaan oli toisinaan hankala löytää – jopa silloin, kun sitä nimeä myöten on luvattu. (ja etenkin silloin kun sitä olisi eniten tarvittu)
Kuinka helppoa onkaan saada piikittömyysvihaan koulutettu kansa kohdistamaan tunteensa naapurimaata kohtaan kertomalla sen haluavan ainoastaan kylvää tuhoa ja hallita tyrannimaisesti vailla minkäänlaisia tunnontuskia.
Negatiivisten tunteiden vastapainoksi tämä katastrofaalinen tilanne on onneksi herättänyt ihmisten auttamishalun. Hädän ja pelon edessä ei enää kysellä maahantulevien piikkistatusta tai puhuta hoitopaikkojen loppumisesta. Kyllä olisi monelle tullut tenkkapoo, jos sota olisikin alkanut muutamaa kuukautta aiemmin. Olisivatko suomalaiset olleet valmiita auttamaan pääosin piikitöntä Ukra1nan kansaa, kun osan suomalaisistakin toivottiin jäävän ilman perusoikeuksia tai tehohoitopaikkaa?
Miksi vasta sota sai kollektiivisen inhimillisyyden heräämään, kun tiedämmehän tällaista tapahtuvan kaiken aikaa? Ääh, turhaa whataboutismia. Siinäpä hieno uusi termi, jolla saadaan kerralla mitätöityä samankaltaisten asioiden rinnastaminen keskenään. Ukrainan sodan keskellä kun ei ole sopivaa tuoda esille USA:n ylläpitämiä sotilaallisia kahinoita tai Kiinan ihmisoikeuksia alleviivaamaan nykyhetken kaksinaismoralismia.
Kaikki tuntuvat tietävän V*näjän vuosikymmeniä kestäneestä propagandasta, mutta silti monet kokevat aiheelliseksi rankaista aivopesun uhrina kärsinyttä naapurikansaa pakotteiden, bannien ja boikottien kautta.
Moniko meistä pitäisi itseään syyllisenä valtion päämiesten päätöksiin, jotka johtaisivat sotatoimiin Suomessa?En minä ainakaan.
On sanomattakin selvää, ettei yksikään täysipäinen suomalainen sellaista mandaattia tietoisesti kirjoittaisi, mikä aiheuttaisi turhaa kuolemaa vailla parempaa tarkoitusta. Uskon, että tämä pätee minkä tahansa muunkin maan rivikansalaiseen.Saadaanko näillä toimilla mitään muuta aikaiseksi kuin lisää kärsimystä P*t1nin hallinnon alistamalle kansalle, kun suuret työllistäjät sankoin joukoin vetäytyvät maasta lopullisesti?
Tuskinpa liiketoiminnan lopettavat firmat ja niiden verotusmaatkaan rahallisesti hyötyvät päätöksestään, mutta enemmän ne häviäksivät jos jättäisivät osallistumatta vihamieliseen cancellointivimmaan. Nykyisessä sijaisloukkaantumisen, tahallisen väärinymmärtämisen, pikaisen tuomitsemisen sekä känsellöinnin kulttuurissa on suhteellisen mahdoton toimia – tai edes puhua – vastoin yleisesti hyväksyttyä mielipidettä.Meininki muistuttaa sitä maata, mistä sivistysmaiden ei ainakaan pitänyt vaikutteita ottaa. Tästä vapaan ajattelun ja analysoinnin tuhosta ei käy Kremliä syyttäminen, vaan sen kuopan on kaivanut ja miinoittanut länsi aivan itse itselleen.
Onko käynyt mielessä, että Olli Posti ja kumppanit ovat lopulta niitä, jotka omilla harteillaan kannattelevat länsimaisen demokratian kahta kulmakiveä: sanan- ja mielipiteenvapautta? Ani harva uskaltaa enää ilmaista mitään konsensuksesta poikkeavaa nykymaailmassa, joten itse olen ainakin onnellinen, kun edes joku uskaltaa ottaa vastaan muiden pelkäämät imagotappiot. Länsimaat eivät tarvitse valtion säätämää sensuuria, kun laumasieluinen kansa vapaaehtoisesti tekee kaikkensa hävittääkseen epämukavat soraäänet joukosta. Minun päähäni ei tietääkseni ole mikään venäläinen media ulottanut lonkeroitaan, vaikka Putinin trolleiksi ”meitä piikkikriittisiä” myös kuullaan nimitettävän.
Oma toimintani noudattaa samaa kaavaa kuin elämässäni aiemminkin: yritän aina tarjota toisenkin näkökulman, olipa aihe mikä tahansa. Ystävänä olen juuri se, kenen luokse ei kannata tulla itkemään kusipäistä poikaystävää ja odottaa solidaarista ”Mikä sika!”-kommentointia, vaan tarjoan peilin käteen ennemmin kuin automaattisesti asetun kaverini puolelle.
Kun on annettu utelias ja analyyttinen mieli, olisi sen täydellistä väärinkäyttöä liittyä hätiköiden tuomitsemaan kulloinkin hallitsevaan konsensukseen. Sen sijaan on pyrittävä tutustumaan asioihin vilpittömänä tavoitteena ymmärtää eri tulokulmia. Jokainen, jolla on kokemusta – noh, elämästä yleensä – on varmasti havainnut sen, että kaikella on aina kaksi puolta. Silloin, kun asioista tuodaan esille tarkoituksenmukaisesti ainoastaan toinen puoli sankarinviittaan puettuna, on mielestäni luonnollista etsiä helman alle piilotettua pirun häntää.
Ps. Seuraavan kerran, kun triggeröidyt jonkun julkaisemasta ”vääränlaisesta” ajatuksesta, niin kokeile kanavoida tunteesi kiitollisuudeksi sitä kohtaan, että emme *vielä* elä ainoastaan yhden totuuden yhteiskunnassa.
PYSYTÄÄN NEUTRAALEINA – paitsi kun kyseessä on Venäjä
Ääh, ei kiinnosta. Taas yks tällainen. Liian pitkä. Eihän tässä ole edes kuvaa. Julkaisujeni ohi on varmasti pyyhkäisty useammin kuin keskinkertaisen tinder-profiilin. Eihän kaikki lämpene samoille ihmisille tai asioille ja se on ymmärrettävää.
Moni ajattelee, että kårånaan liittyvä yhteiskunnallinen keskustelu ei ole heidän pala kakkuaan. Osa omistautuu pride-aatteelle, toiset naisasialle, etnisille vähemmistöille tai vihreille arvoille. On aina arvostettavaa, jos ihminen haluaa osaltaan vaikuttaa tärkeäksi kokemaansa teemaan, käyttää aikaansa asian tutkimiseen ja siitä valistamiseen. Epäkohtia kun ei tästä maailmasta puutu, on jokaisen valittava taistelunsa. Niiden tärkeysjärjestyksestä voidaan olla montaa mieltä, mutta omasta perspektiivistäni kaikkein oleellisin sotatanner on se, missä parhaillaan ammutaan kovimmilla panoksilla.
Vielä viikko sitten demokraattisen maailman kovinta vääntöä käytiin Kanadassa, jossa pakkopiikityksiä vastustaneelta rekkakaravaanilta uhattiin jäädyttää varat ja viedä toimeentulo. Niin poliitikkoja kuin kansalaisiakaan ei ole tuntunut hetkauttavan vastaavat Australian, Ranskan tai Itävallan ihmisoikeusasiat – ikään kuin heidän tilanteensa olisi perusteltu tai jopa itse aiheutettu. Neutraalina pysyminen on tuntunut olevan kåråna-ajan tärkein tavoite monille.
Nyt kun Ukrainassa kirjaimellisesti on sotatila, ihmisillä ei näytä olevan vaikeuksia valita puoltaan tai jopa ilmentää sitä sini-keltaisin värein. Kuinka monella lopulta on tästä asiasta objektiivista ymmärrystä, mitä taustalla on tapahtunut viimeisen kahdeksan vuoden ajan?
Myönnän auliisti, että en itse ainakaan ole ollut kovin kiinnostunut seuraamaan, millaisia selkkauksia separatistialueilla on ollut viime vuosina ja mitkä kaikki vaikuttimet tähän sotaan ovat ajaneet.
Sen sijaan olen kohta kaksi vuotta seurannut median moniäänisyyden rappiota ja huomannut meille tarjottavan valmiiksi pureskeltuna ainoa _oikea_ mielipide. Uskon, että moni voi allekirjoittaa läntisen median toimineen kårånauutisoinnissa vähintäänkin arvelluttavan yksipuolisesti ja jopa moraalittomasti pelkoa lietsoen.
En näe mitään syytä, miksi nykyhetki tekisi tähän kaavaan poikkeuksen, joten suhtaudun väkisinkin skeptisesti median tarjoamaan kuvaan Ukrainan tapahtumista ja Putinin motiiveista, kunnes olen ehtinyt perehtyä asiaan paremmin. Sen tiedän, että myös USA on jo vuosia ollut mukana hämmentämässä borssikeittoa.
Venäjän propagandakoneistosta on puhuttu niin kauan kuin muistan ja kukaan tuskin kyseenalaistaa sen olemassaoloa. Mutta uskooko joku, että niin toimivaa konseptia ei mitenkään hyödynnettäisi länsimaissa?
Kahden vuoden ajan suurin ihmisille esitelty uhka on ollut k-virus. Missä otsikot terrori-iskuista? Kouluampumisista? Kauhukuvat maskeista täyttyvistä koralliriutoista? Nyt kun Ukrainan sota muistuttaa myös suomalaisia elämästä kårånakuplan ulkopuolella, olisi looginen hetki myös laittaa perspektiiviin asiat ja lakata elämästä yhden viruksen ehdoilla – lopullisesti.
Samaan aikaan, kun otsikot herkuttelevat Putinin suuruudenhulluudella ja katseet on käännettynä itään, myös kårånakerronta etenee näennäisestä hiljaisuudesta huolimatta.
Tulilla on lakimuutos, mikä mahdollistaa työnantajan vaatia tieto råkåtestatuksesta tai sairastetusta taudista ja kårånapassiakin jalostetaan tulevaisuutta varten. Toisaalta vihdoin on myönnetty, että Suomessakin kårånakuolemiksi on laskettu kaikki 30 päivän sisällä kuolleet pcr-testipositiiviset. Sikäli tragikoomista, että tammikuussa lyötiin myös mittaushistorian korkeimmat lukemat kuolleisuudessa, vaikka _ainakin_ kuolemat råkåtteen piti estää.
Maailmantalous on ajettu syöksykierteeseen kårånatoimilla, joten sen puolesta sotatoimet tarjoavat oivallisen mahdollisuuden kääntää syyttävä sormi Venäjää kohti ja naamioida uhkaava lama sodan aiheuttamaksi. Jos kårånapelko ei riittänyt kaipaamaan pelastajaa ulkopuolelta, niin viimeistään nyt.
EU:n liittovaltio ja Nato-jäsenyys näyttäytyvät turvasatamina, joita ilman piskuinen Suomi ei tule selviämään. Hintalappu ei ole oleellisin asia silloin, kun tarjolla on mielenrauhaa, mutta saadaanko sitä todella kapsahtamalla lännen kaulaan ja kääntämällä selkä itään?
Mitään päätöksiä elämässä ei pitäisi tehdä tunteen vallassa tai pelon ohjaamana. Otetaan siis selvää asioiden kaikista puolista ja muistetaan, että tangoon tarvitaan kaksi – ja letkajenkkaan vielä useampi.
Ps. Venäjämieliseksi minua on turha yrittää vääntää mutta vähämieliseksi saa toki moittia.
FIRST, DO NO HARM.
Tätä lääkäreille tuttua ohjenuoraa olen pyrkinyt noudattamaan omassakin elämässä.
Kun pandemia alkoi, laitoimme liikkeen kiinni useaksi viikoksi, jotta emme osaltamme pahentaisi tilannetta ja aiheuttaisi harmia asiakkaille tai terveydenhuollolle.
Sisäilmaoireiden takia valitsin olla tuottamatta itselleni lisäharmia maskin läpi hengittämällä, mutta samasta syystä vältän myös vapaa-ajallani ihmisjoukkoja.
Kun tuli råkåtteiden aika, en toivonut harmia tutuilleni, joten yritin kertoa heille, miksi mRNA-injektioissa on omat riskinsä ja ehdotin riskiryhmiin kuulumattomia odottamaan sekä harkitsemaan, kuinka monta piikkiä ovat valmiita ottamaan, ja kenen vuoksi.
En kuitenkaan halunnut aiheuttaa kenellekään harmia osallistumalla nettihuuteluihin tai julkisesti kuuluttamalla sellaisia asioita, joista en itse voinut mennä vielä takuuseen.
Mietin, että jos syksyllä 2021 päättäjien lupaukset eivät edelleenkään näytä toteutuneen, teen enemmän harmia olemalla hiljaa kuin yrittämällä herättää ajatuksia.
En tiennyt, mikä vaikuttamiskeinoni olisi, mutta kuin sattumalta 1.11 (silloin meillä loppuu syksy ja alkaa joulu) ensimmäinen tekstini oli syntynyt. Jännitin julkaisun tuovan harmia mukanaan, mutta en yhtä paljoa kuin sitä, mitä kollektiivinen vaikeneminen tekee yhteiskunnalle.
Nyt, kun kaikki ovat jo päätöksensä tehneet, en ymmärrä miten voisin aiheuttaa kenellekään harmia tuomalla asiallisesti esille sellaista näkökulmaa, mitä on vaikea valtamedioista löytää.
Ihmiset ovat ottaneet råkåtuksia ja kuunnelleet asiantuntijoita, jotta eivät aiheuttaisi harmia yhteiskunnalle. Kriitikoiden ajateltiin lisäävän harmia levittämällä vääräksi katsottua tietoa mRNA-injektioista ja vaikuttavan råkåtuskattavuuteen, mutta näin ei käynyt, sillä kiitettävä osuus väestöstä on nyt boostattuja.
Valtamedia on saanut aikaan kaikkein eniten harmia laittamalla myös asiallisen kritiikin esittäjät salaliittolokeroon ja lokeron päälle lapun: toksista jätettä – pysy kaukana. Mietin, kuinka paljon harmia tämä yhden totuuden julistaminen vielä aiheuttaakaan.
Entä jos ohittamalla konsensuksesta poikkeavat näkökulmat råkåtevastaisena hörhöilynä ja luottamalla enemmistön tietävän saatkin tahtomattasi aikaan eniten harmia? Aiheutuuko siitä kenellekään mitään harmia, jos pidät mielesi avoinna eri vaihtoehdoille?
Asiantuntijaneuvojen aika alkaa olla ohi ja epidemian akuutein vaihe vaikuttaa olevan toistaiseksi takanapäin, joten voisi olla hyvä hetki tehdä välitilinpäätös. Uuden ja pelottavan edessä voi olla viisas valinta luottaa valtion asiantuntijoiden arvostelukykyyn, mutta entä vielä kahden vuoden jälkeen kaiken karttuneen tiedon ja lukuisten virhearviointien jälkeen?
Armoa pitää antaa päättäjille vaikeassa tilanteessa ja olettaa virheitä tapahtuvan, mutta rajansa kaikella. ”Älä aiheuta haittaa” vaikuttaa olevan täysin vieras käsite politiikassa, sillä mahdollisia harmeja ei juurikaan otettu huomioon ennen radikaaleja toimia.
Yhteiskuntasulkujen ja rajoitusten hyöty-haittasuhde lähentelee naurettavaa, mutta varomattomuuden määrä piikkiagendan edessä on ollut suorastaan itkettävää. Uuden teknologian injektiota suositeltiin täyttä päätä jo kaikille raskaana oleville ennen kuin oli ehtinyt kulua edes 9kk ensimmäisistä råkåtteista, ja vaikka raskaaksi tulemista piti välttää kahden kuukauden ajan piikistä.
Juuri kenenkään ei katsottu kuuluvan riskiryhmään råkåttamisen osalta, vaikka mitään tietoa eri lääkkeiden tai sairauksien yhteisvaikutuksesta ei ollut saatavilla. Tilastollisesti täysin vaarattomana taudin sairastaville ikäryhmille tyrkytettiin råkåtteita epätoivoisin keinoin, vaikka tiedossa oli kohonnut riski mm. sydänlihastulehdukseen.
Pienten lasten kehittyvää immuniteettia koettiin aiheelliseksi lähteä manipuloimaan mRNA-injektioilla, vaikka yksinkertaisesti mitään ei ollut voitettavissa, kun tiedettiin jo piikitettyjenkin tartuttavan.
Kuinka mahtavaa, jos uhkakuvia maalailleet foliohatut olisivat väärässä eivätkä ongelmat realisoidu isossa kuvassa, mutta se ei poista sitä faktaa, että tällaisia tarpeettomia riskejä ei pitäisi ottaa. Viimeistään sote-alan råkåtuspakko osoitti sen, että ihmisten suojelu ei taida lopulta olla se tärkein prioriteetti päättäjille.
Olkoonkin, että ihmiset haluavat pitää etäisyyttä villeimpiin salaliittoteorioihin, mutta jokaisen olisi syytä suhtautua terveellä uteliaisuudella WEF:n The Great Resetiä, EU:n digiagendaa ja tulevaisuuden teknologiakehitystä kohtaan. Ihmisten mikrosirutus ja transhumanismi eivät tunnukaan niin kaukaa haetuilta, kun todella tutustuu nykyajan mahdollisuuksiin.
Ihmiset pääsääntöisesti suhtautuvat juttuihini epäuskoisina ja ovat valmiita torppaamaan monet näkökulmani ilman mitään perusteluja. Kunpa he osoittaisivatkin minulle konkreettisesti, missä kohtaa olen ymmärtänyt jotain väärin ja selittäisivät, miten asia todellisuudessa on.
Kuinka huojentavaa olisikaan voida luottaa lauman älykkyyteen eikä joutua nojaamaan ainoastaan omaansa. Mutta miten voisin, jos tiedän, että tärkeää informaatiota jätetään huomiotta siksi, ettei sitä voi lukea iltapäivälehdistä? Harmi ei edes etäisesti riitä kuvaamaan sitä tunnetta, jos muutaman vuoden päästä huomaammekin luovuttaneemme yksityisyytemme, omaisuutemme ja vapautemme ilman taistelua. Senhän piti olla vain salaliittoteoria – sula mahdottomuus.
Ps. Jos tunnette jonkun, joku on _oikeasti_ perehtynyt näihin asioihin ja valmis osoittamaan foliohattujutut perättömiksi, niin ilmiantakaa. Olen valmis palaamaan ruotuun. Tällä hetkellä elinpiirissäni on valitettavasti vain niitä, jotka ovat kanssani eri mieltä tietämättä asioista itse sitäkään vähää.
MIKÄ ON MAAILMAN MAHTAVIN SALALIITTO?
Sellainen, mihin et tiennyt kuuluvasi.
Lapsena kuvittelemme, että vanhempamme kaikessa viisaudessaan tietävät, mistä puhuvat, joten heidän totuudestaan tulee omamme. Koulussa opettajien auktoriteettia opetellaan kunnioittamaan eikä heidän osaamistaan ole kovinkaan sopivaa kyseenalaistaa, joten otamme annettuna heidän oppinsa.
Ammattiin valmistavassa harjoittelussa saamme toimintaohjeet, neuvot ja kiellot ohjaajalta, joka todennäköisesti toistaa hänelle itselleen aikanaan opetetun litanian siitä, miten asiat halutaan hoidettavan. Joku meistä, olkoon hän vaikkapa Mari, omaksuu protokollan, pysyy annettujen raamien sisällä ja kenties järjestelmällisyydellään jopa selkeyttää sitä. Mari tekee vaikutuksen johtoportaaseen omistautumisellaan ja kiitoksena tästä saa tittelin esi_henkilö_.
Johtavaan asemaan häntä perehdyttää kokeneempi ammattilainen, Mika, joka on samoja uratikkaita kiivennyt. Heitä luultavimmin yhdistää myös tietyt arvostettavat ominaisuudet, jotka ovat nykyään esimiehille lähes pakollisia: stressinsieto- ja sopeutumiskyky, tunnollisuus ja joustavuus. Heidän on myös yhtä aikaa oltava selvillä työelämän realiteeteista ja jatkuvasti punnittava, missä kohtaa aita on sopivan matalalla.
Uusien ja epävarmojen tilanteiden edessä Mari ja Mika luonnollisesti kääntyvät ylimmän vastuuhenkilön, Leenan puoleen. Häneltä on perusteltua odottaa huippuosaamista, määrätietoisuutta ja johdonmukaisuutta. Niinpä he kiitollisena ottavat vastaan hänen selkeän näkemyksensä, omaksuvat sen ja jakavat eteenpäin. Samalla painolastin saa näppärästi pois omilta harteiltaan, koska kyllähän nyt _iso pomo_ Leena varmasti tietää, mistä puhuu.
Pomo on tietoinen, mikä hänen roolinsa on, joten empimiseen ei ole varaa silloin, kun työntekijät tarvitsevat jonkun viitoittamaan tietä. Johtajan viestin on välityttävä muille harkittuna ja itsevarmana huolimatta siitä, onko hän sitä todella.
Leena on ennen lopullista päätöksentekoa ja tiedottamista konsultoinut entistä esimiestään Erkkiä, joka on aina avuliaasti tarjonnut uskottaviksi katsomansa tietolähteet tiivistettynä. Tällä luotetulla on myös laajat verkostot, jossa konsensus kyseisestä asiasta on kuulemma harvinaisen vahva.
Johtajana Leena on tehnyt jo kuukausia ylitöitä eikä aikaa nytkään ole käydä läpi kaikkia eri faktoja saati etsiä kyseenalaistavia näkökulmia, joten hän päättää luottaa Erkin tehneen kotiläksynsä. Kyllähän 70-vuotiaan elämänviisaudella ja 40-vuotisella ammattitaidolla Erkki varmasti tietää, mistä puhuu ja ovathan kaikki hyvät Rotary-veljetkin samaa mieltä, joten milläpä meriiteillä Leena heitä alkaisi kyseenalaistamaan.
Siinä kaikki, mitä vaaditaan ketjureaktioon, joka pahimmillaan käynnistää jonkun tietyn yhteisön sisällä lauma-ajattelun. Jokainen jäsen olettaa tiedon pitävän paikkansa, sillä sen on kertonut luotettava ihminen, jolla on korkeampi status pyramidin askelmilla. Yhteisön jäsenet kertovat kuulemansa omalle lähipiirilleen sisäpiirin tietona. Ystävät ja sukulaiset eivät kerrottua kyseenalaista, koska he kokevat olevansa joko kyvyttömiä siihen tai riittävän älykkäitä ymmärtämään, milloin on järkevää jättää ohjakset ammattilaisille. Sitä paitsi, miksi ihmeessä tästä asiasta valehdeltaisiin?
Niinpä ”tieto” kulkee _etulinjan ammattilaiselta kuultuna_ kahvipöydästä toiseen ja leviää seitin tavoin yhteiskunnan joka nurkkaan. Ja kas vain, näin olet päätynyt itsekin osaksi maailmanlaajuista ”salaliittoa” ilman että huomasitkaan. Ja valehteliko kukaan? Tuskin ainakaan tietoisesti. Sitä tarina ei kuitenkaan kerro, ottiko lopulta asiasta Erkkikään selvää.
Käytänpä itseäni esimerkkinä pointtini selventämiseksi. Olen parturi-kampaamoyrittäjä kohta 14 vuoden ajalta ja minun voisi olettaa osaavan kaikki perusasiat liittyen hiustenlaittoon. Todellisuus on naurettavan erilainen. En osaa tehdä edes ranskalaista lettiä saati juhlakampauksia. Permanenttiin saa tulla omalla vastuulla ja myös parturointitaitoni ovat hyvin puuttelliset. En lue Pinni-lehteä, seuraa trendejä enkä saa aikaiseksi aina edes harjata omia hiuksia värjäämisestä puhumattakaan. Vaikka minulla on tismalleen sama tutkinto kuin tuhansilla muillakin, on meillä kaikilla omat kiinnostuksen kohteemme, jotka ohjaavat erikoistumistamme. Tästä syystä myös saatat asiakkaana saada täysin ristiriitaiset neuvot hiustenhoidosta, vaikka asialla olisi kaksi _paperilla_ yhtä kokenutta ammattilaista.
Sama juttu pätee terveysalan ammattilaisiin. Pohjakoulutus on kaikille lähes identtinen, mutta jokainen hankkii oman ekspertiisinsä työelämän kokemuksen kautta sitä kaikkein ominta tehtävää etsiessä.
On ilmiselvää, ettei mikään koulutus anna lähtökohdat kuin tiettyyn pisteeseen asti, ja siitä eteenpäin erikoistutaan. Mitä spesifimmin päädyt suuntaamaan mielenkiintosi tiettyyn osa-alueeseen, sitä enemmän tulet asiantuntija-tittelisi orjaksi. Erikoisalaasi koskevissa kysymyksissä sinulta odotetaan tarkka-ammuntaa eikä epämääräisiä sivuosumia, mikä perustason osaajalle vielä sallitaan.
Olitpa sitten lähihoitaja, sairaalan ylilääkäri tai THL:n ylin pamppu, on selvää, että jatkuva ajanpuute ja resurssipula rajoittavat työpanostasi. Uskallan väittää, että harvassa ovat ne terveysalan ammattilaiset, jotka jaksaisivat oman työpäivänsä päälle käydä läpi tukuttain ajankohtaisinta tutkimustietoa lääketieteellisistä soraäänistä puhumattakaan.
Kuten valtaosa muistakin kansalaisista, myös maamme arvostetuimmat osaajat kaipaavat oman työnsä ohelle pään nollaamista jatkuvan informaatiotulvan sijasta. Voisin jopa väittää, että itseni mukaan lukien monet ihmiset, jotka ovat päättäneet ottaa vastuun omasta terveydestään, tietävät monipuolisemmin siihen vaikuttavista aspekteista, kuin joku, jolla on tutkintotodistus, mutta ei mielenkiintoa ymmärtää ihmistä kokonaisuutena.
Joku saattaa olla kohdannut vuosien aikana tuhansia autoimmuunisairauksista kärsiviä uhraamatta edes ajatusta sille, löytyisikö ilmiölle yhdistävää tekijää esimerkiksi ympäristöstä. Toinen on voinut antaa råkåtuksia vuosikymmeniä tutustumatta sen kummemmin niiden sisältöihin ja kiinnittämättä huomiota yksilön riskitekijöihin tai raportoituihin haittoihin.
Se, mitä koulussa on aiheista opetettu, on monille riittävä totuus huolimatta tarjottujen materiaalien pintapuolisuudesta. Luottamus systeemiin kompensoi puuttuvaa tietotaitoa. Jokainen varmasti ymmärtää, että mikään yhteiskunnallinen koneisto ei voi pyöriä tehokkaasti, jos joka etapilla joku on työntämässä kapuloita rattaisiin. Jotta moottori hurisisi 24/7, tarvitaan kuuliaisia tekijöitä, jotka hoitavat oman osansa eivätkä kysele liikaa.
Tällainen systeemi on monilta osin toimiva, mutta yhtä aikaa myös hyvin haavoittuvainen, koska lopulta vastuu päätöksenteosta keskittyy hyvin pienelle asiantuntijajoukolle. Uuden ja tuntemattoman edessä kuitenkaan mikään määrä koulutusta, kokemusta tai ekspertiisiä ei ole tae onnistumisesta. Selkeä linja on siitä huolimatta valittava, jotta saadaan kansan luottamus. Samasta syystä ei myöskään kovin heppoisin perustein nosteta kättä virheen merkiksi.
Kuvittele, miten erilaisessa maailmassa eläisimme, jos ”råkåtus on ainoa tie ulos pandemiasta” -hokeman sijasta asiantuntijat olisivat nöyrästi suhtautuneet kaikkiin maailmalta kantautuviin teorioihin viruksen voittamiseksi vakavasti otettavina ehdotuksina – ei uhkana oman, tai systeemin, uskottavuudelle. Silloin, kun vaihtoehtona on pysäyttää yhteiskunnan rattaat tartuntataudin vuoksi, pitäisi kyseenalaistajia lisätä pyramidin joka askelmalle, eikä side silmillä ajaa koko kuormaa kohti jyrkännettä luottaen viisaampien johdattavan takaisin tielle.
Suosituksesta kuuntelin Peltomäen podcast-jakson, jonka tarkoitus oli lisätä luottamusta k-piikkiä kohtaan. Alla ajatuksiani siitä, miksi tavoite jäi saavuttamatta.
”Huomasin, että se on sama jengi, jolla on niinku sisäilmaongelmat eli hometalo-hommat ja sähköallergiat, ja tota, tuulivoiman värähtelyn terveyshaitat ja sitten råkåtekritiikki, että kaikki niinku jotenkin pyörii samoissa piireissä.”
Täysin neutraalina pysyttelevä toimittajantapainen esittelee aukotonta osaamistaan taannoisessa podcast-jaksossaan.
Tässäpä pähkinänkuoressa tämän yhteiskunnan yksi iso ongelma: enää edes ammattijournalistin ei tarvitse yrittää piilotella asennettaan tiettyä ihmisryhmää kohtaan.
Tämänkaltainen läpinäkyvyys tuskin oli niiden ihmisten mielessä, jotka ovat sitä peräänkuuluttaneet julkiseen keskusteluun koskien k-toimia. Lähes 2,5 tuntia kestänyt sekava haastattelu Mika Rämetin kanssa sai Peltomäen kuulostamaan lähinnä fanipojalta, joka huudahtelee ihastuksesta ja tietoisesti välttää kysymästä mitään, mikä voisi pilata illuusion idolinsa mahtavuudesta. Rämetille kultalautasella tarjoiltiin mahdollisuus mm.
– osoittaa immunologinen osaamisensa aiheesta ymmärtämättömän Peltomäen ollessa (täysin ymmärrettävästi) kykenemätön esittämään kovinkaan spesifejä kysymyksiä
– saada mRNA-piikki vaikuttamaan yhtä yksinkertaiselta kuin haastattelijansa (mitä hän tuskin on), vaikka kyseessä kuitenkin on ihmiskeholle täysin tuntematon teknologia
– hälventää epäilyksiä Pfizerin tai muiden råkåtefirmojen antamaan rahoitukseen liittyen
– mitätöidä eläköitynyt lääketieteen moniosaaja Tamara Tuuminen yksioikoisesti keskustelukyvyttömäksi råkåtekriitikoksi.
Sen sijaan yhtään vastausta ei kyseinen dialogi maraton-kestostaan huolimatta kyennyt tarjoamaan esimerkiksi itseäni mietityttäviin kysymyksiin, kuten:
Miten osoitetaan råkåtteen tehokkuus alle 12-vuotiailla, jossa myös kontrolliryhmän riski vaikeaan tautimuotoon on muutenkin 0%? Millä tieteellisillä keinoilla Nohynekin ilmaisema huoli ADE-ilmiön mahdollisuudesta tai riskit muista pitkäaikaisvaikutuksista todettiin turhiksi?
Onko vaarana, että boosterit kääntyvät lopulta itseään vastaan heikentämällä ihmisen luonnollista immuniteettia?
Miksi nyt ei ole tilaa kritiikille, kuten tieteeseen olennaisesti kuuluu, vaan kårånan torjuntakeinoista huolestuneet ammattilaiset joko sivuutetaan tai saatetaan naurunalaisiksi?
Koska Peltomäki on uhrannut kallisarvoista aikaansa kuunnellen mm. mRNA-teknologiaa kehittäneen Robert Malonen ajatuksia nykyråkåtteesta, niin olisi ollut vähintäänkin suotavaa nostaa miehen uskottavimmat väitteet Rämetin kumottavaksi. Mis- tai disinformaatioksi ristityn tiedon oikomisen ei luulisi olevan kummoinen homma raudanlujalle osaajalle.
Käsittelemällä kritiikkiä avoimesti asetelma ei olisi näin polarisoitunut. Ilman perusteetonta leimaamista ja sensuuria, tarjoamalla kiertelemättömiä ja rehellisiä vastauksia omakaan luottamukseni viralliseen kerrontaan tuskin olisi alkanut horjua.
Mikään taho ei kuitenkaan ole pyrkinyt läpinäkyvyyteen piikkikriittisyyden vähentämiseksi ja suostunut esimerkiksi tutkimaan lähemmin råkåtteen sisältöä tai järjestämään paneelia (yhtä onnetonta 10-minuuttista lukuun ottamatta), jossa asiantuntijat haastaisivat toisiaan. Siinäpä pari kustannustehokasta tapaa pudottaa kerralla pohja pois salaliittoteorioilta ja saada kansan rivit yhtenäisiksi. End of story.
Toisaalta Peltomäki itsekin spekuloi, että eihän THL:n agenda ole tarttua mahdollisesti edessä siintäviin ongelmakohtiin, vaan kuljettaa juonta sen mukaisesti, mikä juuri nyt on tarpeen.
Mika Salmisen poskille nouseva puna tai Rämetin epävarma ulosanti eivät valitettavasti yhtään lisää heidän vakuuttavuuttaan aihepiirin parhaina asiantuntijoina, mutta niillä mennään – nyt jo vuodesta toiseen. Veikkaisin kyllä Salmisen vihdoin päässeen pois jonkun talutusnuorasta, sillä koko hänen fyysinen preesensinsä on muuttunut merkittävästi lähiviikkoina. Tietenkin kyseessä voi olla vain seuraava juonenkäänne, jossa kansalle Salmisen johdolla halutaan lisätä turvallisuuden tunnetta, kun råkåtteet eivät sitä näytä tuoneen.
Enemmän kuin råkåtekriittisyyttä näennäisesti tukevat tilastot tai tiedejulkaisut, omasta perspektiivistäni kysymyksiä on herättänyt juurikin näiden eksperttien elehdintä, mistä on usein ollut aistittavissa epämukavuutta tai jopa vilpillisyyttä siitä huolimatta, että toimittajat eivät edes yritä asettaa heitä tukalaan tilanteeseen.
En nosta Malonen, Tuumisen tai kenenkään muunkaan _osaamista_ erityiselle jalustalle, koska siihen ei oma arvostelukykyni riitä. Kaikkia kuuluu kyseenalaistaa, mutta huomaan sen käyvän hankalaksi silloin, kun koen ihmisen koko olemuksellaan pyrkivän kertomaan tuntemansa totuuden, eikä hänellä on mitään muuta kuin menetettävää sen seurauksena.
Minun silmissäni uskottavin asiantuntija ei muutenkaan aina ole parhaimmalla tittelillä palkittu professori, vaan ihminen, jolla löytyy kyseisestä aiheesta myös omakohtaista kokemusta; valmistaja, joka on saanut sekä suojan että vakavan haittavaikutuksen, lääkäri, jolla on itsellä oireettomaksi hoidettu toiminnallinen sairaus, varhaiskasvattaja, jolla on omakin lapsi, mielenterveyshoitaja, jolle masennus on näyttänyt pahimmat puolensa, päihdetyöntekijä, joka ymmärtää, mitä on olla koukussa, avioliittoneuvoja, jolla on onnellinen suhde, rakennusmestari, jonka terveys on ollut koetuksella hometalossa.
Kuriositeettina mainittakoon, että itse kärsin moninaisten sisäilmaoireiden lisäksi myös säteily-yliherkkyydestä. Erityisesti kännykän käyttö aiheuttaa erinäisiä ongelmia, joten olen oppinut välttämään sen käyttöä ilman lentotila-asetusta ja saanut olooni helpotusta. Keksin muuten sekä syy-yhteyden että ratkaisun ihan itse, ilman ainuttakaan korkeasti koulutettua ammattilaista.
Olinpas hupsu!
Muiden muassa Suomen Säteilyturvakeskuksen sivuilla kerrotaan, että tiede osoittaa tukiasemasäteilyn olevan ihmiselle turvallisella tasolla eikä kännykän käyttö aiheuta terveyshaittoja. Mitään todellista syytä olotilalleni ei siis voi olla, joten varmasti kuvittelen kaiken.
Näin ollen ainoa apu ongelmaani löytyisi pääni sisältä, mikä tarkoittaisi Maria Nordinin sittenkin olevan oikeassa. Ja sekös ottaisi ketä tahansa _totaalisen_ asennevapaata hesarilaista pannuun.
Vastikää julkaistiin tutkimus, joka kertoi råkåtteen haittavaikutuksien olevan isolta osin kuviteltuja, kyseessä ollen plasebon kaltainen nosebo-efekti. Lisää sulkia Nordinin foliohattuun; aivot ne siellä taas temppuilee.
Oletetaan näin todella olevan, joten tässäpä pohdittavaa hoitokapasiteetin riittävyydestä huolehtiville: Onko _senkään_ takia kansanterveydellisesti hyötyä pakkokeinoin kiristää vastentahtoista väestöä råkåttautumaan, jos mielen voima muka-sairastuttaa on niin vahva?
Jos muuten kaipaat näkemyksiä sisäilma- tai säteilyasioissa, niin älä ainakaan minulta kysy. On liian suuri vaara, että maailmankuvasi laajenee ja opit ymmärtämään sekopäisiltä vaikuttavia asioita ja ihmisiä. Seuraavaksi huomaatkin istuvasi jengiliivi päällä råkåtekriittisten viikottaisessa strategiakokouksessa – kaukana tuulivoimaloista ja sähkölinjoista.
Ps. Tässä yhden skeptikon taidonnäyte huuhaa-perusteluista koskien k-piikkiä.
Kiitos Sanni huipuista kirjoituksista!