Justin Trudeaun yhteenotto kanadalaisten rekkakuskien kanssa saattaa olla k-epidemian merkittävin yksittäinen tapahtuma – ei sen lopullisen lopputuloksen vuoksi, mikä se sitten onkin, vaan sen vuoksi, mitä se symboloi. Se kuvastaa aikakauden keskeisintä jännitteitä: vapaus vastaan turvallisuus; oikeusvaltio vastaan reagoiva hallinto; työläisten prioriteetit vastaan hallinnon prioriteetit; inhimillisen kanssakäymisen ja yhteenkuuluvuuden tarve vastaan kaikkivoipa metaversumi; tavallisen ihmisen kokemukset tosielämässä vs. ammattimaisen asiantuntijaluokan kaavamaiset näkemykset. 

Yhteenotto antaa meille linssin, jonka kautta voimme tarkastella paljon syvempää, paljon vanhempaa ja laajempaa konfliktia – konfliktia, joka ei ole vain C0v1d-aikakauden kamppailujen vaan itse moderniteetin taustalla. Yhtäältä valtio, joka pyrkii saamaan koko yhteiskunnan kontrolliinsa. Toisaalta vaihtoehtoiset auktoriteetin lähteet – perhe, kirkko, yhteisö, yritys, maatila ja ihminen itse. 

Vuosisatojen ajan valtio on käynyt hiljaista sotaa näitä kilpailijoita vastaan ja taivuttanut heidät tahtoonsa. Valtio ei ole tehnyt tätä salaliitolla tai tietoisella strategialla, vaan tavoittelemalla määrätietoisesti sukupolvesta toiseen yhtä päämäärää: legitimiteettiä. Hallitukset ja muut valtiolliset elimet saavat legitimiteettinsä ja näin ollen valta-asemansa vakuuttamalla väestön siitä, että ne ovat tarpeellisia.

He tekevät tämän vihjaamalla, että ilman heidän väliintuloaan asiat menisivät huonosti; jos kansa jätettäisiin oman onnensa nojaan, tavalliset ihmiset kärsivät. Perhe, kirkko, yhteisö, yritys, maatila, ihmisyksilö – ne ovat riittämättömiä turvaamaan ihmisten hyvinvoinnin. Vain valtiolla on valmiudet tähän tehtävään, sillä vain valtio voi pitää väestön koulutettuna, terveenä, turvallisena, hyvinvoivana ja tyytyväisenä. Koska näin on, vain valtio on sopiva käyttämään valtaa – ja vain ne, jotka hallitsevat valtiota, ovat sopivia hallitsemaan. 

Tämän argumentin logiikka on kirjoitettu suureen ääneen C0v1d-reaktiossa eri puolilla kehittynyttä maailmaa. Mikä pitää meidät ”turvassa”? Ei ainakaan perinteiset avunlähteet, kuten kirkko tai perhe. Eikä varmasti yksittäiset ihmiset, joiden ei voida luottaa käyttäytyvän vastuullisesti tai arvioivan riskejä itse.

Ei – se on vain valtio, ensin lukituksineen, sitten turvaväleineen, maskimandaatteineen, piikkiohjelmineen ja viime aikoina piikkipakkoineen ja ”passeineen”. Vain valtion valta pelastaa ja turvaa. Ja koska vain valtio voi pelastaa, se on ainoa legitiimi vallan lähde. 

Valtion esiintyminen pelastajana tällä tavoin on ilmeisen valheellista ja absurdia ottaen huomioon, mitä viimeisten kahden vuoden aikana on tapahtunut. Mutta niin valheellista ja absurdia kuin se onkin, se on edelleen kaiken k-politiikan taustateema. Justin Trudeaun on saatava legitimiteettinsä jostain, jotta hän voi säilyttää valtansa. Justin aistii – poliittinen eläin, joka hän on – että hän voi saada sen esittämällä Kanadan valtion (jossa hän on tietenkin itse ruorissa) ainoana asiana, joka seisoo kanadalaisen kansan ja kärsimyksen ja kuoleman välissä. 

Se on valtio, muistakaa – tässä tapauksessa piikkimääräyksineen – joka pelastaa ja turvaa. Ilman sitä väestö kärsisi ja kuolisi C0v1din riehuessa. Poliittinen logiikka on väistämätön. Trudeaun kaltaiselle miehelle, jolla ei ole muita periaatteita kuin se, että hän yksin on sopiva hallitsemaan, on vain yksi tie, jota seurata: pitää kiinni siitä, että valtio on se, joka pelastaa ja turvaa, ja että kaikki mikä on sen tiellä, on siksi murskattava valtakoneiston kantapään alle. 

Rekkailijat puolestaan edustavat kaikkea sitä, mitä valtio halveksii. Protestoijilla on valtiosta riippumatonta yhteiskunnallista ja poliittista valtaa, ja siten he muodostavat yhden niistä vaihtoehtoisista vallan lähteistä, joita valtio vihaa ja pelkää. Rekkakuskien valta ei johdu jostain instituutiosta, jota rekkakuskit hallitsevat, vaan yksinkertaisesti heidän asemastaan niin sanotun talonpoikaisluokan joukossa, joka on lähes viimeinen omavaraisuuden ja itsenäisyyden linnake Kanadan kaltaisessa modernissa yhteiskunnassa. 

Kehittyneessä taloudessa suurin osa ammattiluokista – lääkärit, akateemikot, opettajat, virkamiehet ja vastaavat – saavat tulonsa ja asemansa kokonaan tai osittain, suoraan tai välillisesti, valtion olemassaolosta. Jos he eivät ole virkamiehiä, heidän asemansa perustuu sääntelykoneistoon, jonka vain valtio voi rakentaa ja panna täytäntöön. Tämä pätee tietenkin myös alaluokkaan, joka on usein lähes täysin riippuvainen valtiosta tarpeidensa tyydyttämisessä. Näiden luokkien jäsenet eivät muodosta uhkaa valtion legitimiteetille, koska yksinkertaisesti sanottuna he tarvitsevat sitä. Tämän vuoksi valtio sietää mieluusti heidän olemassaolonsa, toivoen, että koko yhteiskunta taipuisi vastaavaan valtioriippuvaisuuteen. Kokonaan valtioon tukeutuva väestö ei koskaan kyseenalaista sen vallan kasvun välttämättömyyttä ja siten sen kykyä tukea legitimiteettiään. 

Mutta tiellä seisovat ne ihmiset, nykyajan talonpojat, jotka saavat tulonsa yksityisistä lähteistä, yksityisyrittäjinä, pienyritysten omistajina tai pk-yritysten työntekijöinä. Itsenäisesti ajattelevat pitävät omavaraisuutta hyveenä ja luottavat pikemminkin itseensä ja suhteisiinsa kuin valtioon, ja nämä nykyaikaiset talonpojat muodostavat luonnollisen esteen valtiovallalle. Yksinkertaisesti sanottuna he eivät tarvitse valtiota tullakseen toimeen. He ansaitsevat rahansa käyttämällä tiettyä taitoa, jota muut arvostavat ja josta he maksavat vapailla markkinoilla. 

Valtiolla ei ole merkitystä heidän menestyksensä kannalta – ja itse asiassa valtio on hyvin usein heidän tiellään. Nämä ovat sellaisia ihmisiä, jotka nähdessään ongelman haluavat löytää ratkaisun itse. He ovat juuri sellaisia ihmisiä, jotka haluavat päättää lääketieteellisistä toimenpiteistään, ja arvioida terveyteen liittyviä riskejä ilman auktoriteettien painostusta. 

Nykyaikainen valtio on käynyt lakkaamatonta ja peiteltyä sotaa erityisesti talonpoikaisluokkaa vastaan. Joka askeleella valtio pyrkii säätelemään heidän liiketoimiaan, rajoittamaan heidän vapauttaan ja takavarikoimaan heidän vaurauttaan. Tähän on aina jokin muka ”hyvä” syy. Mutta se edistää heidän itsenäisyytensä ja voimansa lakkaamatonta vähentämistä. Ei ole sattumaa, että heitä kutsutaan brittiläisessä kielenkäytössä ”puristuksiin joutuneeksi keskiluokaksi” – he ovat puristuksissa toisaalta tuista riippuvaisen alaluokan ja toisaalta suoraan tai välillisesti valtiolta varallisuutensa saavien valkokaulusammattilaisten välissä. 

Ei ole sattumaa, että näiden nykyajan hommamiesten poliittinen edustus on vähitellen vähentynyt viimeisen sadan vuoden aikana, missä tahansa kehittyneessä yhteiskunnassa. Poliitikot, joita he valitsisivat, olisivat enimmäkseen kiinnostuneita saamaan valtion pois tieltä, ja nykyajan poliitikkojen kannustimet kallistuvat kaikki päinvastaiseen suuntaan. Poliitikkojen intressinsä on valtion vääjäämätön vallan kasvu, koska siitä heidän legitimiteettinsä juontuu.

Justin Trudeaun halveksunta rekkamiehiä kohtaan on siis aitoa ja syvää. Hän ei näe heissä estettä C0v1d-politiikalle tai mahdollista uhkaa kansanterveydelle. Edes hän ei voi olla niin tyhmä, että luulee sillä olevan merkitystä, ottavatko nämä ihmiset kokotteensa vai eivät. Ei: hän näkee heissä esteen voimille, joihin hänen poliittinen tulevaisuutensa kietoutuu: hallituksen vallan yhä laajemmalle ja laajemmalle ulottuvalle alueelle ja siitä seuraavat mahdollisuudet vahvistaa omaa legitimiteettiään. 

Trudeaun halveksunta rekkakuskeja kohtaan on suurempi kuin hänen pelkonsa. Hän tietää, että hänen auktoriteettinsa on ohuen ohut. Legitimiteetti toimii molempiin suuntiin. Jos Trudeau ei onnistu tukahduttamaan rekkakuskien kapinaa, koko rakennelma, johon hänen auktoriteettinsa nojaa – Kanadan valtion ruorimiehenä ja kansalaisten ainoana kyvykkäänä suojelijana – romahtaa. 

Tässä konfliktissa ei siis ole kyse C0v1dista – konflikti on eksistentiaalinen. Onko sillä väliä voittavatko vai häviävätkö rekkakuskit? Ei niinkään. Merkitystä on sillä, mitä heidän ponnistelunsa ovat paljastaneet meille valtion ja yhteiskunnan välisestä suhteesta vuonna 2022. 

Alkuperäinen artikkeli: Brownstone Institute

Author

  • David McGrogan on oikeustieteen apulaisprofessori Northumbria Law Schoolissa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.