Never Again

Viimeistelen tuon edellisen postauksen myöhemmin. Nyt vaan halusin moikata ja sanoa, että tänään ekaa kertaa koko Kolmen Kuukauden Tarzan-Projektin aikana laitoin itseni jo (lähes) täysillä peliin. Hassua, kuin viimeisen päivän kunniaksi. Tänäänhän Tarzanprojekti virallisesti päättyi.

Oikeasti se vasta alkaa.

Muistatko sen pururadan, jossa juoksin ensin jotain 4.40 ja lopulta parhaimmillaan 4.03? Tänään meni 4.15, mutta tämä oli selkeästi paras juoksu, koska sain itsestäni jo jotain irti - kirjaimellisesti tuli veren maku suuhun, ensimmäistä kertaa. Ja voin luvata että 4 minuuttia alittuu lähipäivinä.

Tänään tuli mitta täyteen - mikä on aina hyvä enne. Olen ollut muutaman kerran vastaavassa mielentilassa, ja sillon on aina se kuviteltu raja-aita jos toinenkin mennyt komeasti nurin. Mittä täyteen, mihin tällä kertaa? No kerrotaan ensin edelliset esimerkit. Ensimmäinen, ja varmaan merkittävin oli tietysti se kun makasin yksin thaimaassa ja harmittelin kun ei meinaa enää kroppa totella sen vertaa että pääsisi sängystä ylös. Onnekseni en ollut kotosuomessa hyvinvointivaltiomme paapottavana, joten jouduin todella kohtaamaan tilanteen ja huomaamaan, että todellakin *ttaa. Tuska kasvoi niin suureksi että lähdin peräti tekemään asialle jotain. Ei siis “tekemään”, eli hakemaan tukia kelan luukulta tai säälipisteitä ymmärtäviltä läheisiltä ja hoitajilta, vaan ihan oikeasti se sai riittää. Tämä on kokemukseni mukaan ainoa tila missä ihminen voi ylittää kuvitellut esteet - kuten sen, ettei ms-tautia voi parantaa. Toinen esimerkki oli kaksi vuotta sitten syksyllä. Puhutaan nyt suoraan. Olin ollut ns. kuivilla jo kolmatta vuotta - suomeksi sanottuna en ollut saanut naista. Ja tarkoitan siis ihan oikeasti - ei mitään sinne päinkään, ei edes hyvää yritystä (ehkä yhtä onnenkantamoista lukuunottamatta). Tai itseasiassa olin jo puolen vuoden ajan “yrittänyt” tehdä asialle jotain - minkä ravinto-opiskeluiltani ja muilta sinänsä tärkeiltä jutuilta ehdin. Tein aika hassujakin juttuja, mutta ei niistä nyt tässä sen enempää. Sitten tuli se ilta, jonka ansiosta seuraavan vuorokauden aikana kasvoin ihmisenä enemmän kuin edellisten (tai ehkä jopa seuraavien) kahden vuoden aikana yhteensä. Olin uudehkon tapani mukaan lähimmässä karaokebaarissa (luulin saavani naista jos laulan tarpeeksi hyvin). Lauloin itseasiassa aika hemmetin komeasti sinä iltana, ja paikassa sattui jopa olemaan hoitsubileet tai jotain sinnepäin, eli hyvää saalista tarjolla - ja meitsi oli illan tähti, bar none. Enkä uskaltanut sanoa juuri kellekään edes moi. Se tutuksen määrä meni niin pahasti yli, että kotimatkalla tapahtui jotain. Kaikki se hätäily, pohjaton yksinäisyys ja kamala turhautuneisuus kasvoi ihan oikeasti sietämättömäksi - ja lähti samantien pois. Tilalla mieletön taistelutahto ja voima - NYT SAA RIITTÄÄ PUUTTEESSA ELÄMINEN!!! “I Will Do Anything To Get This Part Of My Life Handled”. Tein samantien täydellisen sotasuunnitelman (joka tuli ihan automaattisesti ja mielettömällä innostuksella), ja menin nukkumaan - yksin mutta vahvana. Seuraavana päivänä opin enemmän kuin koskaan yhden vuorokauden aikana - itsestäni, ihmisen potentiaalista, tunnetilojen ja fysiologian hallinnasta, huumorista, ruumiinkielestä, jopa kävelytyylistä. Kaikki se tuli päähäni ja kehooni jatkuvana ahaa-elämysten virtana; koska oli pakko. Kuinka ilta päättyi, se jätetään lukijan mielikuvituksen varaan. Case closed.

Kolmas vastaava hetki tapahtui lähes vuosi sitten. Olin mukana yhdessä erittäin potentiaalisessa yrityksessä, ja rahaa piti koko ajan tulla viimeistään viikon-parin päästä - ja paljon. Lopulta olin korviani myöten luottokorttiveloissa ja maksuaikaa pari viikkoa. Lisäksi porukkaan tuli yksi tyyppi joka alkoi heti *ittuilla mulle ja tosi kovaa. Meni niin pahasti hermo että lähdin menemään, ja pari päivää panikoituani tuli taas se rauha. Jaaha, kymmenen päivää aikaa tienata enemmän rahaa kuin olisin realistisesti pystynyt tienaamaan edes kuukauden palkkatyöllä. Luulin vielä, että jos ei pysty maksamaan velkoja sovittuun päivään mennessä, tulee vähintään poliisi ovelle tai jotain.. mikä oli hyvä juttu motivaation kannalta. Ainoa ongelma vaan oli se, etten ollut koskaan oikeastaan tienannut rahaa, ainakaan omalla bisneksellä. No ei muuta kun toiminimi pystyyn ja tekemään suunnitelmaa. Mutta.. ei ollut edes kämppää eikä konetta. Ei oikein edes rahaa ruokaan, joten söin paljon pakkasen puremia ruusunmarjoja, jopa havunneulasiakin tuli maisteltua. Nukuin iskän sohvalla ja heräsin joka aamu aikaisin, jotta ehdin yliopiston koneelle heti kun ensimmäisen tietokoneluokan ovi aukeni. Suunnitelma ja kaikki tarvittava tuli taas päähäni kuin taikaiskusta - kirjoitin muistaakseni pari-kolme päivää putkeen sekä koneelle että kaikille mahdollisille lapuille kaiken sen mitä tuli. Maksuaikaa seuraavaan perjantaihin klo 16.30 asti. Viimeinen rahasummaan tarvittava suoritus tuli tililleni muistaakseni noin tuntia ennen pankin sulkemisaikaa. Niin se ihmismieli toimii - hemmetin hyvin sillon kun on pakko. Olet varmaan kuullut kuinka perheenäiti saattaa nostaa auton ilmaan jos siellä on oma lapsi alla? Eikä kaara seuraavana päivänä hievahda mihinkään, vaikka kuinka pumppais. Onko aina mahdollista elää täysillä? On. Tarvitset vain tarpeeksi voimakkaan syyn. Mistä sellaisen löytää? Olen yrittänyt, monen kaverini lailla, löytää sitä sieltä auttamishalun puolelta. Lepsuiluksi menee. Ja pahasti. Todella säälittäväksi hippilepsuiluksi ja mukamaailmanparannukseksi, jos vertaa mihin olis potentialia itse kullakin. Tekee just sen verran että omat tarpeet täyttyy. Niin ihminen on suunniteltu toimimaan - varmistamaan ensin oma olemassaolo, eikä missään nimessä riskeeraamaan sitä (sosiaalitoimiston, kelan tai muun jäykän byrokratian tarjoamaa) mukavuutta ja turvallisuutta ainakaan toisten takia. Tänään sain tarpeekseni kaikesta - lepsuilusta (etenkin omastani, ja myös muiden), köyhäilystä, siitä ettei mulla edelleenkään ole varaa foodeihin (ja velkaa sitäkin enemmän), siihen että olen 26v ja edelleen toisten nurkissa. Kirjottelen huonossa asennossa 2 ja puoli v vanhalla läppärillä, haaveilen edelleen samasta iMacista kuin viime vuonnakin. Sain tarpeekseni siitä että kaveri haluaa palkata minut sillä ehdolla, että lopetan firmani ja haen työharjotteluun niin, ettei hänen tarvitse maksaa mulle mitään. Ja mikä parasta, menin jo työkkäriin kyselemään firman lopettamistoimista, ja sieltäkin osattiin antaa vain epämääräistä muminaa, ja lopulta ohjattiin toiseen virastoon joka on seuraavan kerran auki “taas ensi viikon maanantaina”. Mitta tuli täyteen, en voi enää sekuntiakaan elää näin. En asioi enää ikinä työkkärissä tai yhdenkään elämäänsä kyllästyneen superhitaan byrokraatin kanssa. En suostu siihen enää, en mistään hinnasta, en edes mikorsekuntia. En enää ikinä anele tai kerjää keltään. Yhtään mitään. Kaikista vähiten rahaa tai työtä.

En tee enää yhtään enempää huonolaatuisia ja kesken katkeavia youtube quickcapture videoita kuin on absolute must hankkiakseni rahat maailman parhaisiin blogausvälineisiin. Niin pian kuin inhimillisesti mahdollista, ja todennäköisesti vähän nopeammin.

Sinun elämäsi voisi olla äärettömän paljon parempaa kuin se on tällä hetkellä. Pystyt niin paljon parempaan, tuskin olet antanut itsestäsi edes viittä prosenttia - ehkä koskaan. Siedät olosuhteitasi, koska hyvinvointivaltio pitää sinut kyllä hengissä ja täyttää kaikki perustarpeesi “ihan riittävän hyvin”. Siksi Suomesta ei tule menestyjiä. Onko silti jotain, mikä - jos olisit hetken aikaa ihan täysin rehellinen itsellesi ja katsoisit karua totuutta silmästä silmään - niin että tämän luettuasi tiedät korjaavasi asian mihin hintaan hyvänsä. Ihan sama mihin luulet pystyväsi, tai mitä yleisesti pidetään mahdollista, sähän nostat sen auton ja pelastat sen lapses. Ilman selityksiä, ilman sen kummempaa miettimistä.

Leukoja muuten meni 12, ja oma nuoruuden enkka (16) on rikottu parissa, korkeintaan kolmessa viikossa.