Eräs nainen avautui hiljattain parisuhdekäsityksistään. Ne osuivat yksiin omieni kanssa – joista olin jo aikaa sitten luopunut liian epärealistisina.
Hän kertoi nähneensä ”vapaita suhteita”, jotka nimestään huolimatta määritellään sääntö- ja kontrollipohjaisesti. ”Saat mennä p*nemaan muita, kunhan et tunne juuri mitään, etkä kohtaa sen syvemmin.”
Vuosi sitten olin seuraamassa keskustelua, kun eräs frendi kyseli uudelta ystäväpariskunnalta ”millainen suhde teillä on”. Pariskunnan mies vastasi suoraan ja miettimättä: ”meillä on täysin vapaa suhde, ehdottomasti.” He eivät ole käyneet vieraissa, käsittääkseni koko pitkän ja vakiintuneen suhteen aikana – mutta se ei perustu sääntöihin, kieltoihin ja rangaistusten välttämiseen kuin 5-vuotiaan moraali, vaan he ovat ihan omista sisäsyntyisistä syistään omistautuneita toisilleen: täydestä tahdostaan, tässä upeassa hetkessä yhä mahdikkaampaa tulevaisuutta kohti nautiskellen.
Asiathan voi saada toimimaan kahdella tavalla:
A. väkisin
B. orgaanisesti
Väkinäisyys on yleensä se ainoa, minkä tavallinen suomalainen tietää. Hän luulee, että karkeista voi vierottua vain tahdonvoimalla. Hän ei tiedä, että voi hankkia tilalle jotain parempaa, mikä kiinnostaa enemmän. Hän ei arvosta tai edes tunnista omaa saati toisten sisäsyntyistä tahtoa, flowta ja motivaatiota, vaan luulee, että kaikki pitää kantaa kaivoon ulkopuolelta, yleensä sääntöjen, kieltojen ja pakkojen muodossa.
Säännöissä on kuitenkin monta ongelmaa. Niistä pahin on, että kun huomio menee sääntöihin, se ei ole enää tilanteessa itsessään.
Elämä, jos sille suo tilaa toimia, tuo loputtomasti vastaan tuoreita tilanteita, joita ei kuulukaan ratkoa naama sääntökirjassa, vaan aikuisena olentona tehdä epätäydelliseen tietoon perustuvia valintoja, joista voi sitten taas oppia lisää.
Nainen luetteli minulle, mitä hän meinaa vapaalla suhteella:
1. Ajattelun vapaus
2. Ajan vapaus – saat aikuisena ihmisenä viettää aikaa, kuten parhaaksi näet. Perustuen omaan ehkä jo pitkälle kehittyneeseen arviointikykyysi, älyysi ja intuitioosi. Eli saat käyttää ja kehittää sitä, mikä sinussa on jo kaunista.
3. Paikkavapaus: saat olla, missä parhaaksi katsot, matkalla yhä mukavampaan yhteisvoitollisuuteen
4. Sanan vapaus: saat puhua kelle tahansa mitä tahansa, koska sinä teet omat valintasi – ja sinulla on kaikessa ilmeinen sisäsyntyinen pyrkimys ja tahto hyvään ja parempaan. ”In the end, it’s between you and God”.
”Between me and God” on muutenkin siisti ajatus. Jos olisi olemassa joku hyvis-olento, joka näkee kaikki tekoni (jopa intentiot niiden taustalla), miten jäisi sen kanssa hyvät välit? Silloin jää hyvät välit myös itsen kanssa. Kävi mitä kävi, on kiva mennä taas seuraavaan tilanteeseen selkä suorana. Eikä tämä tarkoita, että olisin toiminut täydellisesti edellisessä tilanteessa, vaan että todella tähtäsin yhteisvoittoon ja rakkaudellisuuteen ja reiluuteen toimieni takana, ehkä entistä etevämmin. Joten pääsen taas tuomaan vielä parempaa versiotani seuraaviin huippuhetkiin, joita maailmani on jo täynnä.
5. Matkustusvapaus: voit olla vaikka toisella puolen maailmaa, jos se on sinulle tärkeää. Esimerkiksi yllämainittu ”vapaan suhteen” pariskunta on tyypillisesti kaukana toisistaan, ja sitten välillä seikkailee myös yhdessä millon missäkin
6. Omasta onnellisuudesta vastuun ottamisen vapaus. Normisuhteessahan osapuolet yleensä pienentävät itseään ”toisen takia”, tai mahtuakseen parisuhde-instituution ahtaisiin raameihin. Joten jos sinun takia minä en voi enää saada läheskään samaa onnellisuutta muualta yhtä laajasti, sinä olet sitten vastuussa minun onnellisuudestani, josta sinä tarjoat yhä isomman osan sitä mukaa, kun muu maailmani kuihtuu. Samalla tavallahan Suomen valtio passivoi meitä: se rankaisee eli verottaa ja sääntelee kun teemme jotain hyvää ja rakentavaa, ja sitten ruokkii meidät kun emme enää jaksa yrittää saati innostua. Parisuhdelegenda John Gray sen sijaan sanoo, että hänen onnellisuudestaan ja elämän mielekkyydestä vain korkeintaan 20% saa tulla suhteesta ihanan vaimonsa kanssa, ja vähintään 80% laiffin innostussisällöstä täytyy tulla lukuisista muista lähteistä, kuten auton tuunaamisesta, maailmaa muuttavasta rakkausduunista, harrastuksista ja lukuisista muista ihanista ihmisistä. Silloin ei tarvitse olla toisen kanssa varpaisillaan alitajuista eropelkoa vältellen, vaan voi olla kokonainen, rento, rohkea ja leikkisä, kun tietää, ettei ei se koko venettä kaataisi, vaikka siitä 20% lähtisi kävelemään. Se tyhjä tila täyttyisi nopeasti ihanilla jutuilla. Näin pystyy alitajuisestikin suomaan myös toiselle täyden vapauden, eli olemaan ihan oikeasti sinut sen kanssa, että hän lähtisi kävelemään koska vaan. Ja juuri siksi hänen ei tarvitse lähteä, koska vapautuneen rakkauden seurassa on antoisaa olla.
7. Kohtaamisen vapaus: vaikka olen parisuhteessa, saan kohdata muita kuten haluan, ja siihen jopa kannustetaan. ”Ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolella, jos ei ole aitaa”, totesi hän. Jos joku yrittää omistaa minut kuin koiran, se on aika turn-off – eikä se johdu pelkästään siitä, että minulla olisi joku sitoutumisvamma. Se johtuu siitä, että v1tuttaa, jos joku ei pysty kohtelemaan minua aikuisena ihmis-oletettuna, vaan yrittää tehdä minusta hyllylle laitettavan elottoman koriste-eläimen, koska ei halua handlata omia epävarmuuden tunteitaan toisen ihmisyyttä kunnioittavalla tavalla, kasvumahdollisuudesta hyötyen.
8. Ilon vapaus: en jää harmittelemaan, jos mun partneri ei tykkää tenniksestä, vaan etsin ihanaa tennisseuraa vähintään yhtä innokkaasti kuin ”vapaana” / ”sinkkuna”.
9. Rehellisyyden vapaus: ”me olemme kokonaisia mysteeripakkauksia, ja diilinä on ’ota tai jätä'”. Jos tykkään susta, pidän kategorisesti kaikesta, mitä susta löytyy. Ei ole vältettävää tai piiloteltavaa – ja toisaalta ei ole myöskään vaatimusta sanoa tai paljastaa mitään. Samoin, jos pidän mun työkavereista, rakastan jokaista keskustelua, ja odotan innolla, mitähän sieltä tänään paljastuu, mitä ideoita keksitään, tai mitä ongelmia päästään ratkomaan. Jos mun mielestä toisessa olis jotain väkisinmuutettavaa, olisin jo ihan muualla.
10. Mielipiteen vapaus: sulla saa olla just ne näkemykset, mitä sulla ihan oikeesti on. En sietäisi työ- tai muissakaan suhteissani väkinäistä hyvesignalointiskeidaa, koska se on tosi ankeaa. Yhteensopivuutta voi selvittää vain todellisuuteen perustuen; valheet ovat vieneet minuakin vääriin suhteisiin, kunnes olen oppinut tunnistamaan taktikoijat ja syttymään tyyppeihin, joilla on toivottua lopputulemaa syvempi vakaumus sanojensa takana.
11. Elinkeinovapaus – eli ei niin, että toinen alkais rajoittaan, kontrolloimaan tai määräilemään sua statuksen takia. ”Minä haluan sellaisen ja sellaisen miehen/naisen/muunsukupuolisen, joka on yhteiskunnan silmissä tuollainen ja jonka elämä näyttää ulospäin erinomaisen säädylliseltä ja korrektisti onnistuneelta…” Ei, vaan sä oot siinä vain, koska sä haluut ja tykkäät olla juuri tämän tyypin kanssa, ja huomaat, miten se hengailu tai yhteistoiminta tekee molemmille valtaisan hyvää – ja koska yhteensopivuus ihan käytännön pikku asioiden, arvojen ja intohimojen tasolla on niin loistavaa. Joogassa kuulemma käytetään sanaa ”supramentaalinen” kuvaamaan sitä, kun et ajattele ja analysoi, vaan pystyt suoraan tuntemaan ja aistimaan, mikä on hyvää ja hyväksi, mitä tai ketä sä haluat; kenen kanssa vaan tuntuu ihan älyttömän hyvältä leikitellä – vaikkei se sopisi mihinkään selitykseen tai mentaalimalliin. Näin ja vain näin on mahdollista päästä mielikuvitukselliseen ihme-elämään, mikä tuntuu ihan taikuudelta. Tässä teksti aiheesta: Why Logic Always Fails You
Suomessa kun mennään sydämen ja supramentaalisen sijaan ulkoisella mentaaliohjurilla, surkastuu sisäinen maailma ja sen tuntemus. Niin, että lopulta ihminen ei tiedä, mitä tai ketä hän haluaa ja rakastaa. Jolloin moni itseasiassa vihaa, halveksuu tai aliarvostaa partneriaan – koska on menettänyt kykynsä tunnistaa todellista intohimoaan, motivaatiotaan, innostustaan, arvostustaan ja ylipäänsä sisäisen maailmansa viestejä. On päätynyt ulkoisen mentaaliohjurin kautta korrektiin suhteeseen korrektin tyypin kanssa, joka noudattaa yhteiskunnan ja parisuhde-instituution kirjoitettuja ja kirjoittamattomia sääntöjä, oletuksia, odotuksia, edellytyksiä, kieltoja ja pakotuksia korrektisti – mutta on pidemmän päälle varsin feikkiä seuraa, ja oikeastaan aika ankea tyyppi. Ja sitten tulee vielä tuplav1tutus siitä, kun olet mennyt sanomaan sille kauniita rakkauden sanoja – ei siksi että olisit joka solullasi, sielullasi ja hengenvedollasi koskaan tarkoittanut niitä tai mitään muutakaan, vaan koska niin kuului sanoa. Se oli ulkoa ohelmoidun mentaalikontrollimallin mukaan korrekti teko tai sana siinä tilanteessa. Harmi vaan, ettei se ollut totta – jolloin partnerin naama muistuttaa omastakin tekopyhyydestä ja robottimaisesta ulkokultaisuudesta, jopa niinkin pyhän aiheen kuin rakkauden parissa.
Jos seukkausin jonkun kanssa, hänen täytyy olla minun silmissäni ja sisimmässäni niin hyvä tyyppi, että luotan hänen intentioonsa, intuitioonsa ja erinomaisuuteensa hänen elämänsä tilanteiden ylimpänä tuomarina paljon enemmän, kuin luottaisin etäisempään mikromanagerointiini. Jos välillä menee pieleen, hyvä! Se tarkoittaa, että hän elää kykyjensä reunalla ja haastaa itseään kokemaan ja kehittymään; pääsee oppimaan uusistakin tilanteista, joihin ei ole valmista mallia tai vanhaa rutiinia toistettavaksi.
Tee, mitä teet, koska sä oot huikee tyyppi; sulla on kyky ja halu olla hyväksi itsellesi ja muille, ja koko ajan kehityt siinä, kun teet valintojasi ja näet niiden seurauksia. En olisi jonkun kanssa, jonka toiminnan taso ei inspiroisi minua ihan erityisesti – koska niinhän toimin jo muussakin elämässäni: fanitan kaikkia, kenen kanssa olen vähänkään läheisemmin tekemisissä. Kaikki mun työkaverit ovat mielestäni ihan ihmeellisen eteviä: niin huikeita, etten tietenkään menisi siihen päällepäsmäröimään. Joten sama standardi on minimivaatimus parisuhteessa. Joskus joku nainen saattaa sanoa ”can you handle me?” Siihen ainoa oikea vastaus on ”jos haluan handlata toista olentoa, hankin koiran”. Rekrytoin elämääni vain tyyppejä, joilla on kyky ja halu molemminpuoliseen aikuisten väliseen VIP-kohteluun. Mun maailmaan mahtuu vain, jos on poikkeuksellisen korkea kapasiteetti olla hyväksi itselleen ja muille – ja ymmärtää ”hyvää” myös sydämen ja kaikkien aistien tasolla; ei pelkästään mainstream-mentaalimalleja toistellen.
”Testaaminen”
Aikanaan olen joskus kokenut vetoa tyyppeihin, jotka käyttäytyvät kehnosti minua kohtaan. Olen ollut tekemisissä naisten kanssa, jotka ”testaavat” minua heittäytymällä hankalaksi nähdäkseen reaktioni. Nykyään sellainen ei vetoa enää yhtään. Jos joku tahtoo todella tulla maailmaani, oletan, että hän on nähnyt jo etäältä, millainen suunnilleen olen, eikä sitä tarvitse testata, vaan voidaan alkaa suoraan tukemaan toisiamme, ja samalla tutustutaan tarkemmin rakentavan toiminnan parissa. Sytyn tyyppeihin, joilla on jostain syystä oma sisäinen halu, into ja osaaminen kohdella juuri minua erinomaisesti, tukea toimintaa tielläni, innostua innostuksistani, jopa auttaa pyrkimyksissäni. Tämä koskee kaikkia työsuhteita ja kaikkea muutakin. Toisia voi yrittää muuttaa, voi jäädä toivomaan että toinen olisi toisenlainen, ja voi valita hankalan tyypin ja sitten tehdä kovasti töitä jotta sais sen jutun toimimaan. Moni toistaa hokemaa, että ”parisuhteissa pitää tehdä koko ajan kovaa työtä suhteen eteen.” No mitä, jos valitsisi jonkun, joka itse asiassa vähentääkin sun elämän työläyttä sen sijaan, että lisäisi taakkaasi?
<– taas esimerkki siitä miten p*rseellään ne mentaalimallit ovat, millä yleensä annamme itseämme ohjata. Voiko olla mitään tyhmempää, kuin ajatus siitä, että suhteiden pitäisi lähtökohtaisesti hankaloittaa elämää?
Kun tajuaa, että yleinen uskomus on tässäkin täysin väärässä, voi valita:
<3 kompromissin sijaan synergiaa
<3 yhteensovittamisen sijaan luontaista yhteensopivuutta
<3 elämän hankaloitumisen sijaan laiffin helpottumista: entistäkin smoothimpaa sujuvuutta
<3 työprojektin sijaan lomaa, palkintoa ja kapasiteetin vapautumista tärkeään
<3 dramaattisen vakavuuden sijaan iloa ja leikkiä
<3 velvotteiden sijaan velvotteiden vähenemistä
<3 jonkun muun, tai ”yhteiskunnan”, sääntöjen sijaan luonnollista työnjakoa, jossa kaikki saavat loistaa elementissään ja tuottaa tuntuvaa iloa ja hyötyä toisilleen
Koko ajan ei tarvitse olla ”jonkun kanssa”, koska elämässä on muutakin. Paras on tavalla tai toisella oppia tunnistamaan omia sisäsyntyisiä intohimoja, ja yrittää luoda olosuhteisiinsa enenevää vapautta niiden seuraamiseen. Sillä tiellä tulee sitten vastaan aina vaan lisää yhä unelmampia tyyppejä, yhä naurettavammilla yhteensopivuuksilla. Jos ei tunnustele sisintään, ei voi vahingossakaan päätyä omannäköiselleen tielle, joka on täynnä upeita kohtaamisia, maagisia keskusteluita, ja vastuksetta syvenevää yhteyttä.
Entä, jos seuraava suhteesi onkin palkinto, eikä ”työstettävä asia”?
Entä, jos oletkin hänen seurassaan aina hyvällä tuulella, koska arvostat niin kovasti jokaista hetkeä, jonka saat hengailla huippuseurassa? Ei niin, että yrittäisit arvostaa, vaan alunperinkin kiinnostut enää vain tyypeistä, joiden taso on niin huikea, että he tuovat pelkkää kohottavuutta koko ekosysteemiisi, verkostoosi ja tarkoin kuratoituun todellisuuteesi.
Ihailen jokaista, jonka olen kelpuuttanut lähelleni, sisäpiiriin, kumppaniksi jossain tärkeässä tekemisessä. Ihailen kaikkia maailmassani paikkansa ansainneita niin paljon, etten näe heissä mitään muutettavaa, vaan jokainen hetki tai puhelu on itseisarvoinen erikoispalkinto. Näkisin, että tuo on se minimistandardi, millä suhtautua myös parisuhdekumppaneiden valintaan, jo tutustumisprosessin alkumetreiltä alkaen.
Ymmärrän sen argumentin, että ”ei aina kaiken pidä olla kivaa, ja joskus asioiden eteen on tehtävä töitä”. Mulle vaan henkilökohtaisesti on karmeaa nähdä kumppanin tekevän työtä suhteemme eteen aivan vääristä eli ulkoisista syistä, perustuen toisten keksimiin mentaalimalleihin tai oletettuihin velvotteiisin. Kun minulta on parisuhteissa kysytty, ”mitä sä haluat multa tässä suhteessa / kumppanina?”, vastaukseni on aina ollut sama: ”että teet itseäsi onnelliseksi, jolloin mun rajallinen vastuukapasiteetti vapautuu tärkeämpiin edesottamuksiin.”
Vielä karmeampaa on, jos toinen alkaa edellyttää minulta tarkoituksetonta työntekoa ”suhteen eteen”, vain jotta hän saisi tuntea olonsa tärkeäksi.
Samoin, jos puhutaan ”rakkauden kielistä” (lahjojen antaminen, palvelukset, laatuaika, kosketus, kauniit sanat), vierastan lahjojen antamista ja saamista – ja sitten hoksaan, että onhan niitä lahjoja kiva saada ja antaa, kunhan ne ovat hyödyllisiä, tarkoituksenmukaisia ja hintaansa arvokkaampia. Samoin on hyvä, jos joku tekee työtä suhteen eteen – kunhan työ on tasokasta, toimivaa, hyödyllistä, älykästä, ehkä jopa nerokasta. Jos se on vain ”pakollista” – työtä työn vuoksi, paikallaanjunnaamista ilman tuloksia – siitä tulee minulle ihan pakokauhu: ”I’m with stupid”. On kauheaa huomata olevansa sairaan yhteiskunnan ohjelmoiman zombin kanssa, joka ei tunnustele sisintään tai tilanteen tarpeita ja etsi niihin kustannustehokkaita ratkaisuja ja luovia oivalluksia, vaan noudattaa jotain vaan noudattamisen vuoksi. Kuin työntekijä, joka leimaa kellokortin ja tekee ainakin päällisin puolin edellytetyt työsuoritteet, muttei oikeasti ole voimakkaan kiinnostunut firman tulevaisuudesta ja nopeasta etenemisestä kaikkia ilahduttavien tulosten suhteen.
Jos ei pyri elämässä minnekään, jos ei ole sydäntä sykähdyttäviä unelmia saavutettavana, sittenhän on aika sama, miten aikaansa käyttää, kunhan on päällisin puolin harmiton ja tulee kaikkien kanssa toimeen. Jos taas on lyhyt elämä aikaa kehittyä vielä ainakin tuhat kertaa paremmaksi kasvaakseen visioidensa mittaiseksi, tulee turhasta työstä kammotus ja kirosana, jota ei halua nähdä lähellään. Kun aikaa on vähän ja unelmia paljon, on aina parempi olla tekemättä, kuin tehdä turhaa huonosti. On parempi säästää rajallinen vastuunkantokapasiteetti kaikkein tärkeimpiin asioihin – joista parisuhdekumppani ei ole tärkein, vaan esimerkiksi oma terveys, tuottavuus ja itselle tärkeiden asioiden eteneminen menee tärkeydessä eri tasolle. Mark Manson kanavoi tästä hienosti: Love Is Not Enough
Voin alkaa seurustelemaan, kun tulee vastaan joku, joka:
A. tulee arvo edellä elämääni, eli löytää keinot tukea etenemistäni mulle tärkeissä tekemisissä, joita fiilaa itsekin.
ja
B. sanoo, ettei hän missään nimessä halua olla mulle maailman tärkein asia, vaan ehkä aika uniikki inspiraation lähde 🔥
Nykyään koen ja ajattelen, että jos joku tekee jotain, hän on silloin itse halunnut sen tehdä. Mun maailmassa kyse ei ole transaktiosta: ”aa, tuo toinen nyt kärsii ja uhraa vastentahtoisesti minun takiani, joten minullekin varmaan sitten muodostuu implisiittinen velvoite kärsiä ja uhrautua vastentahtoisesti hänen vuoksi.” Mun maailmassa ihmisille on ilo tehdä mulle palveluksia tai toimia mun ja edistämieni asioiden hyväksi, ja sama toiseen suuntaan. Ei ole mitään, mistä kukaan voisi valittaa – kun kaikki tekevät asioita aidosti omasta tahdostaan. Silloin vaikeuskin on ilo, ja ongelma on kiehtova haaste.
Siinä on tosi eri viba, kun vapaa olento tekee voimallisesti jotain, mitä todella tahtoo, vs. kun orja alistuu ja tottelee. Jälkimmäistä en siedä lähelläni enää ollenkaan. Diilaan vain oman todellisuutensa yksinvaltiaiden ja -valtiattarien kanssa. Ja siksi saan paljon aikaan, kun rajalliset resurssit eivät kulu alamaisten loputtomasti tuloksettomaan babysittaamiseen.
Miten päästä ”vapaaseen suhteeseen”?
… eli kuinka päästä itsensä kanssa tilaan, jossa niinkin voimakas aihe kuin rakkaus ja seksuaalisuus (elämänvoima) voi virrata kauniisti ilman kontrollihirttäytymistä?
Kaiken tässä tekstissä kirjoitetun voi unohtaa, koska sanatkin ovat vain sitä mentaalista tasoa, joka jo itsessään johtaa harhaan, vaikka ne ajatukset olisivat joskus ihan hyviäkin. Käytän sanoja lähinnä vielä huonompien mentaalimallien purkamiseen tai niille nauramiseen, jotta jonkinlainen vapautuminen voisi edes lähteä liikkeelle. Olennaisin kysymys on, ”kuinka voin päästä / kehittyä / vapautua itseni kanssa siihen tilaan, jossa uskallan kohdata tosi isojakin asioita, tilanteita, hetkiä, tunteita, ’uhkia’ JA jäätymisen sijaan nauttia matkasta?” Kuinka voin ottaa tämän (tunteen, tilanteen) seikkailuna, eikä eliminoitavana inhottavuutena?
Tähän on paljon eri keinoja. Joku muuttuu yli-ihmiseksi joogaamalla ja meditoimalla pitkään ja ahkerasti ja hyvässä opastuksessa. Varmaan kaikki maailman henkiset ja uskonnollisetkin traditiot tarjoavat jonkinlaista taivastikapuumallia korkeamman ihmisyystason tavoitteluun. Ja sitten on nämä nykyajan menestyskirjallisuudet, itsensäkehittämisgurut ja self help -elämänohjeet. Niissäkin saattaa nopeasti törmätä runsaudenpulaan, ja mahdollisuuksien sekamelskaan. Olen kahlannut kaikkea sitä joskus kovastikin, ja nykyään näen, että parhaiten saavutan siinä tavoiteltavia tuloksia, kun:
1. kuulosten, mitä todella tahdon – ei niin, että mieli sanoo tässä olevan järkeä, mutta kehossa on tunteen volyymi lähempänä nollaa tai ykköstä kuin kymppiä. Vaan että keho ja tunne janoaa voimakkaasti esim. mennä jonnekin toiselle puolen maailmaa, vaikkei siinä olisi edes järkeä
2. menen tarvittaessa pitkällekin ja maksan minkä tahansa hinnan, jotta voin mennä sitä kohden, mikä minua ihan selittämättömästi sytyttää.
3. Siellä sitten saan kokea, miltä tuntuu elämä, kun olen juuri nyt siellä, missä juuri nyt halusin olla, ja jatkan eteenpäin sitten, kun jokin muu paikka kutsuu vielä enemmän.
Saan kokea, miltä tuntuu, kun rakastaa ja arvostaa jokaista hetkeä, vaikka objektiivisesti katsottuna osa niistä hetkistä voi olla hyvinkin haastavia tai pelottavia. Vaelluspäivän päätteeksi lähden vielä +4 asteen sadekelissä ilman sadevaatteita yli 20 kilsan hölkälle vaarallisen liukkaassa vuoristossa vain, koska halusin nähdä ekaa kertaa ikinä jäävuoria. Kaadun pari kertaa kivikossa, ja muutenkin mietin monta kertaa, että selviänköhän täältä takaisin – ja huomaan, ettei sekään ajatus edes häiritse yhtään, koska tää on niin siistiä, että se on jopa riskien arvoista.
Kun saat kokemuksia, joissa huomaat, että on olemassa jotain omaa turvallisuutta, elämän ennakoitavuutta ja jopa itse (perus)elämää ihanampaa, ihmeellisempää ja arvokkaampaa, kehityt sitä kohden orientoituessasi suuntaan, jossa on yhä luontevampaa antaa toisen tai ”suhteen” olla, elää ja hengittää. Koska sä nautit siitä no matter what. Koska kaikista maailman mahdollisuuksista se on se, mikä sun koko olemusta eniten inspiroi ja kiinnostaa. Ja siksi mikään pahinkaan, mitä siinä voisi tapahtua, ei sua oikeastaan häiritse, koska sä valitsit lukuisista maailman mahdollisuuksista juuri tämän seikkailun, ja jokainen hetki sen parissa tuntuu ihmeelliseltä lahjalta, joka transformoi sua nopeaan tahtiin kohti parasta versiotasi.
Kun olen jutellut kavereille viime reissun hulluista tapahtumista, joku on kommentoinut että ”sä oot niin hienosti luottanut elämään.” Olen vastannut, että en oikeastaan: olen ollut sinut myös sen kanssa, etten selviäisi. Koska olen päässyt kokemaan jotain, mikä on vielä hienompaa kuin selviäminen.
Turva
En ole koskaan kokenut suurta turvallisuustunnetta mistään raskaasta sopimuksesta, uhkasakkoineen ja sanktioineen. Koen turvaa, kun tunnen supramentaalisella tasolla, että nää tyypit (esim työkaverit) todella nauttivat seurastani ja arvostavat tuntuvasti tunnetasolla tekemisiäni, ja fiilis on molemminpuolisesti paratiisimainen.
Sama elämän suhteen. Jos koen elämän erittäin kiehtovana, ja mulla on vapautta eli omaa toimijuutta (”agency”) muovata sitä mieleiseeni suuntaan, olen aika turvallisessa suhteessa elämän kanssa. Koska mitä ikinä tulee vastaan, voin kohdata sen innokkaana ja täysissä voimissani, ja oppia nopeasti, eikä arvokas aika valu sormien läpi. Jos taas yrittäisin ahtaa itseni tylsästi itseääntoistavaan tuttuun turvallisuuteen, en olisi turvassa, koska terveyteni, elinvoimani ja sisältä pulppuava intoni rapautuisi pikkuhiljaa, vääjäämätöntä hautapaikkaa kohti hitaasti valuen.
Ja sama parisuhteessa. Haluan tehdä mahdollisimman vähän mitään, mikä saisi toisen ahdistumaan minusta, tai minut hänestä. Haluan tuoda kuvioon mahdollisimman vähän sellaista, mikä supramentaalisella tasolla etäännyttää meitä toisistamme – kuten ne turvallisuushakuisuudestani alkunsa saavat säännöt, kuormittavat monimutkaisuusvaatimukset ja omien onnellisuustarpeideni kaataminen kaverin kannettavaksi.
Mitä vapautuneemmin saan todistaa toisen toteuttavan itseään kuin luonnonvoima, jota saan ihailla viereistä… mitä voimallisemmin hän säteilee valoaan ympärilleen, sitä puoleensavetävämpi hän on minulle. Ei tarvita sopimusta, että ”sun pitää huomennakin leikkiä mun kanssa”, kun hädintuskin saan silmiäni irti hänestä. Ei siksi, että hän olisi jotenkin ovelasti kietonut minut pikkusormensa ympärille, vaan koska pidän kauniista asioista. Minulle kauneinta on sellainen sisäisen maailman upeus, joka näkyy taitavuutena tosimaailmassa. Tykkään tyypistä, joka tekee taikasauvan tavoin kaikesta parempaa, koska hän oikeasti on sellainen, ja huomenna ehkä vielä vähän etevämpi.
Seura tekee kaltaisekseen.
Konflikti
En enää koe vetoa hankaliin tyyppeihin. Tykkään tämänhetkisen työnantajani tyylistä ja sanonnasta: ”Mun kanssa ei pysty riitelemään, mä en lähe sellaseen.”
Mitä tarkoittaa ”väkivalta”? Se meinaa sitä, kun jonkun intentiona on vahingoittaa toista, tuhota jotain hänen omaa. Miehen väkivalta on klassisesti lyömistä; naisen väkivalta voi useammin olla toisen elämän tuhoamista jollain muulla tavalla. Miesten klassinen väkivalta on nykyään kielletty, tai rajattu julkkispainiotteluihin. Naisten harjoittamaa väkivaltaa nykyään ei pelkästään suvaita, vaan sitä jopa kannustetaan ja sillä vähän ylpeillään, kuin miehet ennen grillitappeluissaan.
Väkivaltaa ei ole hyödyllistä määritellä ulkoisesti, vaikka ymmärrän, että lain puitteissa sellainen on tarpeen. Kahden vapaan ihmisen välillä teon intentio on paljon olennaisempi kuin sen ulkomuoto. Onko lyöminen aina kategorisesti väärin tai pahaksi? Ei, koska jollain voi olla sänkyhommissa vähän rajummatkin mieltymykset. Onko rehellisyys ja avoimuus aina kategorisesti hyväksi? Ei, jos siellä on taustalla tiedostamaton tarve vahingoittaa toista ilman mitään yhteisvoittoon tai kasvuun tähtäävää tavoitetta kaiken ja kaikkien korkeimmaksi parhaaksi.
Valitse siis, rahassa ja rakkaudessa, lähellesi ihmisiä, joilla on tuntuvasti ja näkyvästi hyvä, kaunis ja kunnioittava intentio sinua kohtaan, ja sinulla samoin.
Jos hakisin unelmatyöpaikkaan, ja satojen hakijoiden joukosta sattuisin jopa pääsemään sinne, tulisinko sinne huonolla tuulella, haastamaan riitaa, sanomaan asioita tahallaan toisten mielen pahoittamiseksi ja pilaamaan toisten päivää? En tietenkään, koska arvostaisin niin paljon sitä mahdollisuutta, ja jokaista hetkeä siellä. Olisin oppimassa enemmän kuin viisastelemassa; enemmän kokemassa, intoilemassa ja ihmettelemässä kuin tekeytymässä taakaksi. Sama koskee tietenkin parisuhteita: lähde mukaan vasta, jos arvostat toista niin paljon, ettet voisi kuvitella olevasi huonolla tuulella hänen seurassaan, ja innostut tekemään vaikka mitä oman energiatason ehostamiseksi, jotta vaikutuksesi häneen voisi olla vielä positiivisempi.
Minulla on toisinaan näkemyseroja työkavereiden kanssa. Mutta koska he ovat, ainakin minun silmissäni, niin unelmatyyppejä, on mielipide-erojakin kivaa ja kiehtovaa ratkoa. Kaikkia kiinnostaa päästä taas next levelin yhteisymmärrykseen ja luoda vielä parempaa ratkaisua jatkoa varten. Se ei ole ankeaa tai uhkaavaa, vaan jopa ”riita”tilanteiden ratkomismahdollisuus tuntuu palkinnolta. Yhteisvoitollisessa suhteessa kaikki ovat jo valtavasti voitolla ja ajan kanssa yhä enemmän, joten kun vastaan tulee jotain verrattain pientä epävoitollisuutta, ei se tunnu mitenkään eksistentiaaliselta, vaan lähinnä mahdollisuudelta kehittää upeasta vielä huipumpaa.
Kaipaus
On hyvä oppia tuntemaan ja ”antamaan tuntua” eli ”ilmaisemaan” kaipausta, tai miten ei toisinaan haluaisi päästää toista hetkeksikään menemään. Ynnä muita alkukantaisia, sielukkaita, biologisiakin tuntemuksia. Mitä voimakkaammin pystyy kaikkea sellaista tuntemaan ja estottomammin antamaan sen tuntua toisellekin, sen kivempi kokemus, leikittely ja intensiivinen yhteystunne siitä syntyy hänellekin – kunhan kaipaus ei sisällä vaatimusta tai vastuunsiirtoa. Kun tiedät, että sinulla on joka tapauksessa hyvä päivä hänen reaktioistaan riippumatta. Kun et tarvitse häneltä tietynlaista vastakaikua, vaan haluat sitäkin enemmän, ja olet iloinen kun saat kokea sellaista halua ja kaipausta. Ja saat toisinaan antaa myös hänelle kaipaamisen lahjan. Leikki on kivaa, kun kaikki ovat mukana leikin itsensä takia, uteliaana ja innokkaana pikku pihapelin mahdollisuudesta ja kiitollisena peliseurasta. Leikki ei ole kivaa, jos joku pahoittaisi mielensä heti, kun toinen ei leikkinytkään täysin odotetusti, tai tapahtui jotain yllättävää. Jotta leikkiin voi lähteä, täytyy ainakin ”omasta onnellisuudesta vastuun ottamisen vapaus” olla hallussa, niin sitten kaikki voivat leikkiä vapautuneesti, kun ei tarvitse varoa tuota yhtä herkkistä, joka ottaisi itseensä jos hänelle ei heitetä palloa joka tilanteessa juuri hänen tahtonsa mukaan.
Laajenna kapasiteettiasi kokea ja tuntea yhä tuntuvammin yhä isompia juttuja ilman, että menisi kakka housuun. Treenaa kykyä tuoda tunteesi toiselle hänen prioriteettejaan, preferenssejään ja tilaansa kunnioittaen. Kykyä huomata toinen oman tarvemyrskynkin keskellä, ja kohdella häntä kauniisti yhä laajemman tunneskaalan kaikkien sävyjen kohdalla.
Adam Lane Smith sanoo tässä hyvin: rakenna ensin rakkaudentäyteinen yhteisö, niin että koet biokemiallista täyttymystä jo ilman seurusteluakin. Älä mene karkkihyllylle nälkäisenä. Paras lahja kumppanille on viime kädessä oma hyvinvoiva hermostosi ja ”sisäinen rauhasi”. Siksi on tärkeää, että kumpikin treenaa kehoaan fyysisesti, mielellään monipuolisesti, mukaanlukien rentoutus (kuten meditaatio).
Tänään tärkeintä, mitä teen mahdollisen tulevan (tai mitä voisin tehdä nykyisen) parisuhteen eteen, on mennä lounaalle uuden kaverin kanssa, jota en ole ennen tavannut, josta voi tulla osa minun X-Men supersankaritiimiä, jonka kesken ratkotaan haasteita, saavutetaan unelmia, diagnosoidaan pullonkauloja, tunnistetaan mahdollisuuksia – ja nautitaan tavoitteellisesta yhteistyöstä kovassa seurassa. ”Brotherhood of Solutions”, kuten Smith hienosti sanoo. Soitin tässä joku päivä yhdelle exälle, joka muuttui silloisen suhteemme aikana riippuvaiseksi, roikkuvaiseksi, hankalaksi ja alasvetäväksi. Miksi? Koska suhteemme aikana hän koki muut naiset uhaksi, ja halusi vain tarrata minuun ja pienentää meidän molempien maailmaa. Kun hän ei saanutkaan puristettua minusta kaikkea elämää pois, hän yritti vielä vuosien ajan tuhota elämääni, likaisimpiakaan keinoja kaihtamatta. Nyt hänen kanssaan oli tosi antoisaa jutella: hän oli varauksettoman rento ja aidosti hyvää seuraa. Miksi? Koska hän on alkanut muodostaa naisten välistä verkostoa, juuri sellaista intentionaalista, missä pyritään yhdessä eteenpäin kohti parempaa, eikä vain jauheta jotain negaa loputtomalla toistolla terapeuttivastaanoton tapaan. Heidän uudessa porukassaan asioista, myös miehistä, puhutaan rakentavasti, kehittävästi, inspiroituneesti ja viisastuttavasti, eikä märehtivästi, kuten liian usein ei-intentionaalisissa peruskaveriporukoissa tai valitusryhmissä.
”Olet viiden lähimmän summa”
Mitä lähempi tunneyhteys, sen tärkeämpää sinunkin hyvinvoinnillesi, että toisen sisäinen maailma saa kukoistaa. Parisuhde on niin läheinen, ettei siinä oikein voi tehdä toiselle jotain, mitä ei samalla tekisi itselleen. Jos toisella on huono fiilis, sen tuntee molemmat. Se, että hän ei reagoi aina jokaiseen tarpeeseesi täysin toivomallasi tavalla, ei tarkoita, että hänellä olisi huono fiilis. Jos hän pienentää itseään sinun miellyttämiseksi, sitten joudut kärsimään huonoa seuraa.
JA sama toimii myös toiseen suuntaan: kun hänellä on tosi kiva jossain, ja hän on ihan liekeissä omista jutuistaan, se tulee myös sinulle, koska alitajuntasi rakentuu suurelta osin niistä ”energioista” tai vibojen tasosta, mitä tunnet lähelläsi ja ympärilläsi. Ei siis ole koskaan syytä tuntea kateutta tai osattomuutta kumppanin onnesta, koska se on itsellekin pelkkää ilmaista voittoa.
No, me ollaan myös ihmisiä, ja kaikki ovat joskus epävarmoja tai peloissaan. Kun valitset tasokasta seuraa, hänessä on valtavasti enemmän voimaa kuin pelkoa, paljon paremmin intoa kuin epävarmuutta, ja heikompanakin hetkenä enemmän rakkautta, kuin tarvetta himmentää ketään.
