Muistelepa aikoja, kun olet ollut onnellisimmillasi. Toki aikuisenakin voi olla antoisaa, mutta monilla kultaiset muistot liittyvät suurelta osin nuoruuteen.

Tein lukiossa jännän havainnon: vanhemmat näkevät frendejään varsinaisesti vain ehkä pari kertaa vuodessa. Me nuoret hengaillaan lähes päivittäin, ja siksi meillä on kivempaa. Ja siksi porukat ovat vähän tylsiä. Heillä ei ole juurikaan tarinoita kerrottavana, paitsi ehkä lapsuudestaan. Onko ihmisellä jokin biologinen parasta ennen -päivämäärä, jonka jälkeen täytyy taantua semisti sieluttomaksi suorittaja-droneksi?

Asia voisi olla toisinkin. Aikuisena palasin Joensuuhun opiskelemaan yliopistokampukselle. Siellä oli valtavat julkiset tilat, mihin tuhannet nuorekkaat kokoontuvat lähes päivittäin yhteisten tavoitteiden ympärille – eikä tarvitse maksaa sisäänpääsyä tai noudattaa edes aikataulua, jollei sille tunnu. Voit pamahtaa paikalle jo vähän ennen aamukasia, ja sinulla on jopa 12 tuntia aikaa sosiaaliseen seikkailuun ja ihanien tilojen immersioon ennen ovien sulkeutumista. Edes safkaa ei tarvitse miettiä, kun sitä saa muutamalla eurolla alueen lukuisista ravintoloista.
Yliopistokampus on klassinen ”kolmas tila” tai kolmas paikka, kuten sosiologi Ray Oldenburg kuvasi kirjassaan ”The Great Good Place” vuonna 1989. Siellä näkee ihmisiä ja inspaa iskeä tarinaa, muttei tarvitse osallistua keskusteluun jos ei huvita. Saa olla yhdessä ja silti omassa rauhassaan.

On outoa, miten vahvasti kodin ja työpaikan ulkopuolinen selvinpäinsosialisointi loistaa nykyään poissaolollaan. Kahvilat yleistyivät Euroopassa jo vuosisatoja sitten. Töölössä on tyylikästä kahvilakulttuuria maksukykyiselle hallintoeliitille, Kaisaniemessä kiva kirjasto ja Kalliossa kovaa ajoa hipsterinuorisolle, mutta keskivertokansalaisen kokema yksinäisyys näyttäisi kasvavan vuosikymmenestä toiseen.

Kun tutkitaan pitkäikäisimpien ihmisten asuinalueita, huomataan, että näissä ”Blue Zoneiksi” nimetyissä paikoissa saattaa olla monenlaista dieettiä ja erilaisia elinolosuhteita. Kuitenkin kaikkia yhdistää ainakin yksi seikka: sosiaalisuus, yhteisöllisyys – ja nimenomaan rento, onnellinen sellainen. Samassa pöydässä saattaa istua neljä tai viisikin sukupolvea, ja iso-isovanhemmilla on yhä pilke silmäkulmissa.
En suosittele vastentahtoista pakkosukulointia, vaan konkreettista kaverikivaa, mikä tuntuu mahtavalle. Rennolle ja luonnolliselle, elämyksellisellekin. Tuskin kenenkään terveys paranee yrittämällä sosialisoida sääntökirjan mukaan, jos se tuntuu raskaalle. Pitää olla yhteistä rakkautta yhteisen ”juttuun”, mestoihin, tekemisiin tai johonkin!

Suomessa monien elämänkaari menee niin, että pienenä saatat päästä ”piireihin” pitämään hauskaa, kunhan et ole liian fiksu tai positiivinen. Aikuisena hauskanpito ja muu vastuuton pahistelu hiipuu jossain kohtaa. Tai sitten siihen liittyy kestämättömiä määriä aineita, joita oli lapsena vaikeampi ostaa.
Vielä yliopistovuosina sain nauraa vatsalihakset kipeiksi kaveriporukan ryyppyreissujen selväpäisenä seuraajana. Eräänä iltana he keskustelivat syvällisiä: ”Nää vuodet on olleet ihan mega hauskoja. Tajuutteks te, että pian tää loppuu?” He ”tiesivät”, että viimeistään kolmekymppisenä hauskanrento hengailu tulee loppumaan, ja tilalle astuu ”aikuistuminen” eli melko yksinäinen raataminen kuolleenkylmässä koneistossa aamusta iltaan veroja maksellen, kunnes ehkä eläkkeellä ehtii taas nähdä kavereita ja bongata uusia bingopöytien ääreltä.

Ja sitten mennään lääkäriin, kun keho sanoo itseään irti elinkautiskankeudesta. Kansantaloudellisesti vastuullisempaa olisi ottaa mallia Blue Zoneista, ja lääkärin määräyksellä tai ilman etsiä se Kolmas Paikka, missä on ihan oikeaa Elämää tylsähkön työpaikan ja samoja keskusteluita toistavan kotilaiffin täydentämiseksi. Sen ei tarvitse olla pubi tai kahvila. Jollekin se on kävelykeskusta, kirkko tai keilarata.

Elotilan edellytykset

Jotta kolmas tila palvelee tarkoitustaan, sen täytyy olla kauniisti kutsuva tai vähintään viihtyisä. Kiva kolmas paikka on sellainen, jonne juuri sinun on hyvä ja helppo tulla, mieluiten kävellen. Eli se on lähellä tukikohtaa kuten kotia, koulua tai työpaikkaa, ja rakastat myös kaunista kävelymatkaa sinne. Parhaassa tapauksessa voit saapua ilman lompakkoa: olet tervetullut mestoille jopa rahatta, kuin seurakuntanuorten karkeloihin.

Jos se on kaukana, siitä tuskin tulee päivittäistä kantapaikkaa. Eihän luontoonkaan kannata kovin usein mennä, jos sinne kulkeminen kuluttaa enemmän kuin siellä latautuminen.

Muutin hiljattain Vantaalle, jossa en ole ennen asunut, joten eräänä lauantaina lähdimme kämppiksen kanssa kartoittamaan pääkaupunkiseudun kolmansia paikkoja:

Ray Oldenburgin mukaan tiettyjen kriteerien tulee täyttyä, jotta tilaa voi kutsua kolmanneksi paikaksi:

• Vakkarityypit. Se hemmo, joka istuu aina takan ääressä, tai se joka innostuu välillä soittamaan… Paikallisia legendoja. Paikan omistajan lemmikkikissa, jonka kaikki tuntevat.
• Neutraalisuus: vapaus tulla ja mennä ilman sitoumusta. Vapaa tahto –> aito kiinnostus olla siellä. Et ole paikalla koska kalenterissa lukee ”tiistain sählytreeni”, vaan koska tuntui hyvälle juuri nyt poiketa tutun korttelikahvilan kautta, ja hups, siinähän se ilta meni.
• Kutsuva, viihtyisä, rento, kaunis, yhteisiä(kin) elämyksiä tai muistoja tuottava. Kulttuuria ei synny ankeudessa. Tilassa pitää pystyä vähän leikkimään, hulluttelemaan, keksimään jotain hassua eikä vain pönöttämään. Jos et voi hypätä kaiteelle paljain jaloin tasapainoilemaan (koska se on vastoin järjestyssääntöä) tai kivuta tyhjän kirjahyllyn päälle makaamaan, et ole elotilassa, vaan vankilassa.
• Keskusteluun sopiva – muttei pakottava
• Fysiologiset perustarpeet täyttävä, jotta sinne voi jäädä pidemmäksikin aikaa: safka, vessa…
• Läheinen sijainti, jotta on kiva poiketa ja vaivaton palata kotiin.

Mikä ajatus sinulle tuli, kun äsken puhuin kirjahyllyn päälle kiipeämisestä ja kaiteelle hyppimisestä? Luultavasti ajattelit, että ”eihän sellainen ole mahdollista, pitäähän nyt säännöt olla”. Silti lapsena se oli ihan normaalia, ja sitä kutsuttiin kouluksi. Jokaisella välitunnilla oli mahdollista tehdä huomattavasti hullumpiakin juttuja. Me aikuiset olemme taitavasti eliminoineet spontaanin ilon kanssakäymisestä. Olemme onnistuneet siinä niin hyvin, ettei meillä edes ole juurikaan paikkoja jotka houkuttelisivat kanssakäymiseen selvinpäin. Paitsi se laittoman hauska Sompasauna.

Käydessäni äidin luona viime kesänä, kuljin sisään ja ulos enimmäkseen parvekkeen kautta. Naapurit soittivat hädissään rakennuksen omistajalle, joka uhkasi minua poliisilla, koska rikoin kuulemma kaupungin järjestyssääntöä. Hän väitti, että laissa lukee, ettei kaiteen yli saa hypätä.
Estetään elo, niin saadaan elotilasta pelkkä tila.

Jos sinulla on jokin kiva leikkipaikka, jossa tykkäät tutustua ihmisiin, älä tietenkään hylkää sitä, vaikkei se täyttäisi kaikkia Oldenburgin kriteereitä täydellisesti.
On vaan jännää ajatella, että joskus aikanaan kaikkien näiden kriteereiden täyttyminen on ollut useimpien paikalliselämässä ihan perus juttu. Miten ihmeessä juuri kellään aikuisella ei ole enää ensimmäistäkään elotilaa lähellään?

In Real Life

Oldenburg on vahvasti sitä mieltä, ettei online voi alkuunkaan korvata kolmatta paikkaa. Laiffi tapahtuu elämässä, joten virtuaalinen ei voi olla elotilaa. Samanhenkiset voivat toki netistä löytää toisiaan, mutta sitten tarvitaan paikkoja, joissa yhteyttä ja muuta kivaa pääsee konkreettisesti syntymään.

Yläasteella meillä oli melkein aina iltapäivään mennessä LANit tietsikkaluokassa: se oli ensiluokkainen elotila. Jonza oli vähän minua parempi Starcraftissa, joten koetin kompensoida pelitaidon puutetta suunsoitolla. Hän sattui olemaan ikäluokkansa parhaimmistoa Suomen koripalloskenessä ja sen verran vahva fyysisesti, että hävisin tappelut joka ikinen kerta, kun sanasota vääjäämättä eskaloitui vapaaotteluksi. Siitä luokasta ei hauskuutta puuttunut. Joskus tappelimme monta kertaa päivässä, melkein joka välitunnilla. Vaikka hävisinkin aina, kehityin painissa sen verran vauhdikkaasti, ettei enää pelottanut, jos joku tulisi aukomaan päätään, kuten ala-asteella ”koulukiusattuna” olin tottunut pelkäämään. Vapaapaini yhdistettynä välituntipingikseen ja LANitukseen opetti viihdyttämään yleisöä ja samalla itseäni, mistä lienee ollut enemmän etua elämässä kuin kaikista koulutunneista yhteensä.

Kotona koneen ääressä istuen ei tule samalla tavoin naurettua. Tai jos tulisi, se olisi vähän outoa: istua yksin koneella hekotellen. Kolmas paikka, yhteinen leikkitila, tuppaa olemaan täynnä naurua. Ja nauru tekee hyvää, kuten myös se spontaani painiminen.

Suomessa on valtavasti sääntöjä, jotka vaikeuttavat elotilojen toteuttamista ja esimerkiksi aidon safkan tarjoamista härskisti laajennetulla katuterassilla, joten monet onnellisimmat kaverini ovat tehneet asuntoautosta liikkuvan elotilan.
Monellakaan skenellä tai asioita tiedostavalla alakulttuurilla ei Suomessa ole avoimia vakiopaikkoja päivittäiseen matalan kynnyksen kokoontumiseen. Heimotapaamiset hoituvat millon missäkin tapahtumassa, joihin lippu maksaa 20-200 euroa, sekä epäformaaleissa yhteentulemisissa jonkun kotona. Maailmalla osataan tulla yhteen miettimättä; Suomessa se vaatii paniikkisiivouksen, kaupassakäynnin, kokkauksen ja kattauksen. Alhainen arvontunto edellyttää vieraskoreutta, kun muualla jokainen osaa tilata puhelimesta safkaa jos sellaisen tarve iskee; pääasia että saadaan leikkiä ja chillailla.

Ei ihme, että meillä moni tyytyy ”sosialisoimaan” onlinessa. Ja vuodesta toiseen moni puhuu ”kunpa olisi joku paikka, missä voitaisiin nähdä myös livenä!”

Karjalohja-Sammatti

…vai viereinen kuntokeskus?

Eniten sen henkisiä ihmisiä, kenen kanssa haluaisin jakaa elämää, näyttää olevan Karjalohjalla ja Sammatissa. Aina kun käyn siellä, eli jossain henkisen / hyvinvointi / tantra / tietoisuus / tanssiskenen tapahtumassa, tuntuu että omg, haluan muuttaa tänne, olispa ihana elää näin! Mutta sitten tajuan, että heti kun tapahtuma on ohi, tuskin sielläkään on mitään yhteisön keskusta, joka olisi peruspäivänä auki, jonne voisin jäädä leikkimään iltaan asti uusiin kavereihin tutustuen. Jos muuttaisin Karjalohjalle – tai ihan sama mihin – pitäisi tapaamiset sopia edelleen erikseen. Ei ole paikkaa, mihin muusikko tulee musisoimaan, tietotyöläinen datailemaan, valmentaja hoitamaan sähköpostejaan, etäopiskelija lukemaan kirjaa, lapsi koulun jälkeen ja vanhempi töistä ennen yhteistä kotimatkaa… Sellaista ei vain ole. Vanha kylätalo on kalliita juhlia varten. Monet parhaat julkiset tilat pidetään enimmäksen kiinni, eli harmillisimmassa hukkakäytössä kautta maan.

Nyt kun tarkemmin mietin, fitness-skenellä on lähes ympäri vuorokauden aukiolevat salit – jotka ovat alkaneet kehittyä yhä kokonaisvaltaisemmiksi hyvinvointikeskuksiksi. Vaikka jäsenyys maksaisi 60 euroa kuussa, se on silti paljon edukkaampaa, kuin matkustaa milloin minnekin parin päivän heimotapahtumaan kuukauden salijäsenyyden hinnalla.

Mistä tiedän, että kuntokeskuksista on alkanut kehittyä ihan oikeita elotiloja? Siitä, kun niin moni kertoo löytäneensä lähisalilta uusia kavereita ihan vaan tulemalla paikalle. Tämä ei ehkä koske tylsänkliinisiä perus saleja, mutta ainakin Fressi-kuntokeskuksissa ja PTV Gymeillä näyttää olevan tietynlainen kävijäkunta, kulttuuri ja tietoisuus, jota erikoispaikat vetävät puoleensa, jolloin on syytä jutella toiselle yhtä erikoiselle joka on jo osoittanut samanmielisyyttään tulemalla paikalle.
Kuntosali on yksi halvimmista kolmansista paikoista: jos käyt keskimäärin kolme kertaa viikossa, jää käyntikerran hinnaksi vain muutama euro, ja voit jäädä vaikka kolmeksi tunniksi kerralla leikkimään biohakkerointilaitteilla ja tutustumaan tyyppeihin jos sille tuntuu.

Kun palasin talvella 2011-12 Joensuuhun viideksi kuukaudeksi, päädyttyäni pääkaupungissa ensimmäisen suuren cansellauskampanjan kohteeksi ja sitä myöten jopa kodittomaksi, nautin ajastani kotikaupungissa sitäkin enemmän – vaikkei ollut edes omaa kotia! Nukuin sukulaisen tai tyttökaverin sohvalla, ja hommat hoidin enimmäkseen lukuisista lähiseudun 3. paikoista käsin. Kavereita näin, kun heistä moni kävi iltapäivällä tai töiden jälkeen Energy-nimisellä salilla keskustassa. Muutaman kuukauden ajan oli hurjan hauskaa vaeltaa useana päivänä viikossa klo kolmen jälkeen salille ja viettää siellä niin monta tuntia painoilla leikkien, kuin leikkiseuraa riitti. Ja jatkaa siitä viimeis(t)en viera(ide)n kanssa palautussmoothielle ym. illanviettoon. Kunto kasvoi kivasti, vaikkei se ollut edes tavoite: maksoin samasta asiasta, kuin kantakahvilan asiakas kahvikupin hinnassa: niistä muista ihmisistä, ketä yhteinen kantapaikka vetää puoleensa.

Tässä tulee taas se kolmannen paikan idea. Jos nyt muuttaisin takaisin Joensuuhun, ja haluaisin tavata työ- ja kotielämässään kiireistä lapsuuden kaveria, en tiedä, olisiko meistä kummallekaan saati molemmille kaiken vaivan ja kalenterisitoumuksen arvoista järjestää tapaamista ihan muuten vaan. Mitä, jos onnistutaan näkemään ja sitten onkin vähän tylsää tai jäistä, eikä kummallakaan ole juuri varsinaista asiaa? Ei hätää! Otan selvää, millä salilla hän käy nykyään kavereidensa kanssa töiden jälkeen ja ilmestyn paikalle, ehkä jonkun tutumman frendin kanssa samaa matkaa. Taatusti tulee kaikille ihan super hauskaa! Eikä tapaaminen maksa meistä kellekään sellaista aikaa tai päänvaivaa, mikä olisi varsinaisesti muusta pois. Jos juttu luistaa, voidaan turinointia jatkaa kotimatkalla, tai minne itse kukin meinaa siitä suunnata.

Joyful Beat Cafe

Kaveriporukkamme ikähaitari oli 13-16v, kun alettiin käymään Joikassa, eli seurakunnan tarjoamassa ”nuorisobaarissa”, jonne sai ainakin periaatteessa tulla vain selvinpäin. Se oli minulle kai ensimmäinen julkinen, luokseen kutsuva ja puoleensavetävä tila koulun, kodin ja harrastusten ulkopuolella, jossa saattoi nähdä ihan ketä vaan: eri kouluista, eri kuplista ja piireistä. Se oli tosi jännää, ja vei elämää uusiin suuntiin. Sitä kautta päädyin pyörimään muun muassa maahanmuuttajien jengeissä, jotka kävivät jatkuvaa sotaa skinheadeja vastaan. Ilman tätä ”kantakahvilaa” tuskin olisin tutustunut niin erilaisiin kulttuureihin, joiden kanssa hädintuskin puhuttiin samaa kieltä. Heidän seurassaan tunsin olevani jopa enemmän kotonani kuin valkolaisten eli maitonaamojen parissa, ja omaksuin heiltä paljon sellaista, mitä olen sittemmin voinut jopa opettaa eteenpäin. Mikä hauskinta, he kutsuivat minua samalla n-sanalla, jolla nimittelivät toisiaan, ja jos olin rohkealla tuulella, saatoin todeta takaisin: ”mitä toinen?”
Ennen tätä episodia en osannut lainkaan jutella tytöille. Afrikkalaisten ja arabien kanssa hengailtuani aloin pian viihtyä sosiaalisten mallimimmien seurassa, ja tuntui hetken aikaa luontevalle heittää härskimpääkin läppää kaikenlaisille kaunottarille.

Kun kahvilat rantautuivat Englantiin 1700-luvun alkuun mennessä, niitä kutsuttiin ”penniyliopistoiksi”: sait kahvikupin hinnalla valtavasti sivistystä juttelemalla ventovieraille, tai sivukorvalla kiinnostavaa keskustelua kuunnellen ja mahdollisesti siihen osallistuen. Siellä eri säädyt ja yhteiskuntaluokat saivat kuulla toistensa näkökulmia, ja pian tällaiselle toiminnalle piti pistää stoppi, koska mikään ei uhkaa parasiittista hallintoeliittiä niin paljon, kuin jos kansanryhmät tulevat yhteen ja oppivat toisiltaan, miten asiat oikeasti ovat. Pian eri säädyt saivat kahvitella turvallisemmin kaltaistensa seurassa.

Meillä Suomessa vanha kunnon ”hajota ja hallitse” on onnistunut erinomaisesti: kansalla on hyvin vähän paikkoja, missä kaikki voisivat samalta viivalta vaihtaa ajatuksia vapaasti ja vapautuneesti. Jos ja kun ei oteta laskuihin rumia räkälöitä tai liian meluisia yökerhoja, tapahtuu kunnollista kansalaiskeskustelua ja varsinaista vaikutteiden vaihtumista lähinnä vain saunoissa; tosin niissäkin on jo omat seurapiirinsä.

Natural High Healing Festeilla koko festarialue on melkein yhtä julkista viihtymis- ja kohtaamistilaa. Sain tänä kesänä monta oivaa oivallusta elämästä(ni), joita tuli sitten juteltua ääneen juhla-alueen saunoissakin. Kuka tahansa saattoi liittyä keskusteluun, ja sain siitä taas lisää perspektiiviä ja tärkeitä muistiinpanomerkintöjä.

Silti Joyful Beat vaikutti elämääni enemmän kuin Natural High. Miksi? Koska Joikkis oli lähellä ja sinne pääsi vuodenajasta riippumatta melkein joka ilta, ja tuli käytyäkin noin kolmena iltana viikossa (perjantai, lauantai ja pikkulauantai). Jos jossain oli kotibileet, tietenkin menet silti ensin Joikkaan tsekkaamaan ketä on paikalla, ja siitä suuntaat sitten ehkä jossain kohtaa lopulliseen kohteeseen.

Joensuu

Kotikaupunki Jenssi on minulle edelleen paras paikka löytää ihania kolmansia tiloja ja niiden välistä spontaaniakin seikkailua. Jos olisin nyt siellä, saattaisin ohimennen harhautua tenniskentille moikkaamaan kavereita – ja luultavasti pian minullakin olisi jo maila kädessä, vaikkei olisi edes kenkiä mukana… Ei pääsymaksua, ja sijainti osana lähes täysin autotonta miltei kymmenen neliökilometrin kokoista metsä-puisto-campus-urheilupaikka-uimaranta-nurmikenttä-kävelyparatiisialuetta, joka sijaitsee suoraan ydinkeskustan kyljessä. Lähes uskomatonta!

Biohakkeripiireissä käytetään sanaa ”enriched environment” kuvaamaan sitä, millaisessa ympäristössä ihminen inspiroituu, kehittyy ja voi hyvin. Miksi seinän pitäisi olla tylsä ja paljas; miksei se voisi olla kiipeilyseinä? Miksei katosta voisi roikkua köysiä, ja miksei alempaan kerrokseen voisi siirtyä portaiden lisäksi liukumäkeä pitkin? Rikas ympäristö on kuin Linnanmäki, mutta ilman pääsymaksuja. Ymmärrän, ettei säännöt salli ihan kaikkea, mutta lain rajoissa on mahdollista rakentaa inspiroivaa ympäristöä, kun se tehdään ihmisille eikä autoille ja muille äänekkäille ruostehärveleille.

Vierailimme hiljattain Hämeenlinnassa ilmaisella Jazz-festarilla. Tutkailin ympäristöä, ja löysin keskustasta paljon kaunista julkista tilaa. Linna oli ihana kokemus. Löysin sieltä paljon kikkailtavaa, ja halusin heti vähintään hypätä kiville tasapainoilemaan – mutta kaverit huomauttivat kylteistä, joiden mukaan edes pienillä kivillä ei saa ”kiipeillä”.
Jos halutaan voida hyvin, ruoalla saa leikkiä, ja ympäristön kanssa kuuluu (saada) vuorovaikuttaa. Tylsä jäykkyys on elotilan vastakohta.

Viime kesänä vietin kuusi viikkoa Joensuussa kavereiden luona. Siellä miljöö on houkuttelevan mielenkiintoinen jalankulkijalle, kun kehäteitä lukuunottamatta juuri missään ei ole kovavauhtisia autoja. Tulin kävelleeksi helposti kymmenenkin kilometriä päivittäin, vähintään viisi – vaikkei se ollut varsinaisena tavoitteena. Ympäristö vaan houkutteli haahuilemaan. Myöhemmin kuulin, että terveyshakkerit puhuvat nykyään päivittäisestä kymmenestä tuhannesta askeleesta. Joku sanoo, että miesten tulisi tavoitella pikemminkin kahtakymmentä tuhatta askelta, eli jopa viittätoista kilometriä. Sellaiset päivät ovat kyllä mahtavia! Toki yhtä hyvin voi mennä myös suksilla, kanootilla tai suppilaudalla, joskus pyörälläkin tai vaikka rullaluistimilla mikäli jaksaa välineurheilla vaihtelun vuoksi. Kun oman kehon voimalla ja inhimillisellä vauhdilla aistii ympäristöään useita tunteja päivässä, ei illalla vaivaa ajatukset, vaan mieli nukahtaa onnellisiin elämyksiin – varsinkin jos ulkoilmaseikkailuihin liittyy ihania ihmisiä, tai ihmismuistojenkin kannalta merkittäviä mestoja.
Kyllä se vaan niin on, että kaupungissa kuin kaupungissa ne päivät ovat parhaita, missä olen seikkaillut pisimmälle jalan, ihan vaan mielenkiinnosta. En muista viime keväältä montaakaan päivää, kun oli vähän jumista stressisumua, mutta muistan vahvasti sen päivän, kun heräsin matkatavaroineni Pohtolasta Lielahden takaa, vaelsin luontoa ja jäitä pitkin majakan ja luisteluradan kautta Rauhaniemelle saunaan, jossa odotti kaveri ja löytyi uusikin sellainen. Siitä sitten seikkailtiin yöksi ihan toiselle puolen kaupunkia, pysähtyen kotibileissä matkan varrella. Ai niin, ja päivällä löysin jääseikkailujen välissä Lielahdesta superkauniin kahvilan, jossa tein monta tuntia töitä ja soitin pianoa & kitaraa henkilökunnan iloksi. Kun kuljet kävelyvauhdilla 20 kilometriä, ehdit nähdä ja kokea kaikenlaista, kun pidät silmiä auki. Myös matkatavaroiden kantaminen kaksin käsin on osa alkukantaista luonnollisuutta. Edes 20 fiilistelykilsaa ei vie kuin ehkä 5 tuntia päivästä, ja siinä samalla ehtii ajattelemaan, nollaamaan, soittelemaan tai sopimaan suunnitelmia paremmin kuin sisällä. Osan matkasta voi kulkea kaverin kanssa.

Kylät kauniiseen kukoistukseen

90-luvulla Joensuu tunnettiin rasismista ja väkivallasta. Sitten neuvostoliittolaisen näköinen p*llurallikeskusta muutettiin kauniiksi kävelykeskustaksi, mikä muutti koko kaupungin luonteen. Esteettisyys, viihtyisyys ja virikkeellisyys on paras keino poistaa väkivaltaa ja muuta pahoinvoinnin seurausta. Kokemusrikas miljöö raikastaa tunnelman sosiaalisine odotuksineen. Mitä ympäristöllä halutaan viestiä, millainen tunnelma sen symboleilla ja olemuksella tahdotaan tartuttaa? Tunnenko alueen omakseni, koenko yhteyttä näihin rakkaisiin kortteleihin, vai katsonko niitä halveksuen?

Joskus päättäjät ajattelevat vain tekojen tai investointien suoria seurauksia, ja joskus eivät edes niitä. Kun levennät autotietä, ruuhka helpottaa. Mutta seurauksen seurauksena ihmiset hankkivat enemmän autoja tai alkavat ajaa enemmän. Seurauksen seurauksen seurauksena on kaiken kallistuminen ja kurjistuminen monien kerrannais- ja epäsuorienkin vaikutusten kautta.
Kauneudella ja viihtyisyydellä on suoriakin positiivisia vaikutuksia. Ennen kaikkea seurausten seurausten seuraukset ovat erinomaisia, kun tehdään ympäristöstä ihmisystävällinen.
Noin 20 vuoden ajan Joensuuta kehitettiin ihmisiä varten. Vasta viime vuosina kelkka on kääntynyt takaisin koneisiin, asukkaat unohtaen. Liian isoa liikenneympyrää ”koristaa” ulosteenruskea ruosteputki, jota joku kai kutsuu taideteokseksi. Keskustan läpi ei enää viitsi kävellä iltahämärässä entisiä suosikkireittejä, kun liikennevalot on vaihdettiu ylikirkkaisiin ledeihin, joista saat täplän näkökenttään, jos erehdyt vilkaisemaan valojen suuntaan.
Pimppirallikin on tullut takaisin, mutta 90-lukua pahemmassa muodossa: kesäkuukausina et enää pääse ennen niin rauhallisella keskusta-alueella pakoon laittomasti viritettyjen melumopojen pärinää.

Campus Life

Yliopistovuosina 2005-08 viihdyin kotikaupungissa erinomaisesti. Opiskelin lähinnä vain omia terveysjuttuja, mutta lisäksi tenttailin kursseja saadakseni opintotukia ja -lainaa omatoimiopintojeni rahoittamiseksi. Sitten tuli mahdollisuus muuttaa maailmaa, ja tie vei isompiin kaupunkeihin. Sen jälkeen monta kertaa olen ajautunut sellaiseen umpikujaan, ettei mikään suju tai tunnu hyvälle. Pahimmillaan olin yli 30 000 € veloissa. Silloinkin ratkaisin tilanteen hyppäämällä junaan ja viettämällä kotiseutumaisemissa käppäillen ja pyöräillen ja ihanien ihmisten kanssa hassutellen niin monta viikkoa, että elämä ehti hetken aikaa tuntumaan jo tosi hyvälle. Sitten takaisin töiden pariin täydellä tarmolla, ja selvisin niistä veloista alle vuodessa!

Nyt jos muutan sinne takaisin, edes osa-aikaisesti, uskon viihtyväni joka tapauksessa varsin hyvin – mutta tiedän myös, että saattaisi olla pieni syrjäisyyden riski. Se ratkeaa, kun tietoisesti hakeudun kolmansiin paikkoihin, ja juuri sellaisiin, joissa on parhaat mahdollisuudet tavata sosiaalisten tai muiden goalssieni kannalta otollisimpia tuttuja tai uusia sellaisia. Jokaisesta ihmisestä voi sopivassa miljöössä aueta mitä ihanimpia seikkailuja, joissa eläminen vie pois yliajattelevasta huolimielestä kehoon, ympäristöön, yhteyteen ja elämyksiin; päivän flowhun ja onnellisiin uniin.

Eräs Joensuukaveri, jonka kanssa ollaan vuosien varrella puuhailtu myös pääkaupungissa monenlaista, on tänä kesänä asunut Salon seudulla ja siitä on tullut ikäänkuin kaveriporukan lähin varsinainen elotila, vaikkei ihan lähellä olekaan. Muutama viikko sitten siellä taas kerran pyörähtäessäni eräs noin paristakymmenestä elotilailijasta kertoi opiskelevansa juurikin Joensuussa. Hän ei ennen tiennyt kaupungista mitään, ja oli vähän umpikujassa itsensä kanssa, kunnes vuosia sitten päätyi rakkaalle kampukselleni opiskelemaan, ja sanoi että kaikki on sen jälkeen selkiytynyt. Kun hän saapui Noljakkaan opiskelija-asunnolleen – juuri samalle seudulle, jossa itse asuin useaan otteeseen eri opiskelijasoluissa, tai myöhemmin iskän sohvalla vieraillen – hän kertoi kävelleensä viereiselle Aavarannalle, ja heti tuli aivan ihana tunne, että voiko tällainen hermolepoparatiisi olla edes mahdollinen. Sanoin, että nähdään ehkä ensi vuonna kampuksella! Nytkin kun kirjoitan tätä, tuntuu niin luontevalle lennellä mielessä sinne. Jos näen häntä kampuksella, ja hän lähtee siitä kotiin pyöräilemään, tietenkin juoksen vierellä, ja todellakin jaksan juosta niissä fiiliksissä ja maisemissa. Ehkä saatan hänet kotiin ja jatkan siitä mitä tahansa rakasta reittiä pitkin minne tahansa. Loputon sosiaalinen ulkoilmaseikkailu elotilasta toiseen ja joskus myös ensimmäisiin paikkoihin eli koteihin.

Silver Club

Syksyllä 2010 eräs yliälykäs sijoittaja-miljonääri soitti minulle. Hän kertoi lukeneensa paria vuotta aiemmin kanavoimani Nutrix-kirjasen, ja sen perusteella oivalsi, että safkassa(kin) kannattaa panostaa laatuun. Meistä tuli pian kaverit, ja päätimme perustaa kolmannen tilan, joka edustaa kaikkea laadukasta ja hauskaa. Minulla oli sinne avain ja -koodi, joten monta kertaa kävelin Kampista kilometrin verran Punavuoreen ihan vaan päästäkseni istumaan inspiroivassa ympäristössä, tuijottelemaan kynttilää ja ehkä kuuntelemaan musaa tai soittelemaan antiikkipianoa. Teki valtavan hyvää päästä myöhäissyksyn ilmoillakin pois liian tutusta kodista, jonnekin toisenlaiseen paikkaan. Toki siellä järjestettiin myös mitä hauskimpia illanistujaisia, joihin pelkkä koti olisi ollut liian pieni tai tavallinen.

Vuotta myöhemmin löysin itseni Matinkylästä, kauan ennen kuin siellä oli Isoa omenaa. Luulin, että tässä olisi kaikki hyvin, kun saa pitkästä aikaa tehdä rauhassa hommia tietokoneella, ja toisaalta kikkailla lähiluonnossa kuin villieläin. Mutta ihmisten ilmoilla käyminen tuntui sieltä käsin liian vaikealle: ennen länsimetroa piti mennä ruman, meluisan ja kaikin puolin luotaan työntävän valtatien varteen odottamaan bussia käsi ojossa, ja kyydin hinta (4 euroa yhteen suuntaan) tuntui liikaa silloisessa budjetissa. Ihminen tarvitsee luonnon ja luovan flown lisäksi joskus elävöittäviä virikkeitä, sosiaalistakin seikkailua. Vanhalla Matinkylän ostarilla oli sentään kolme karaokebaaria vierekkäin. Kävin yhtenä iltana laulamassa sydämeni kyllyydestä, ja vuosia myöhemmin kuulin sattumanvaraisen törmäämisen kautta kyseiseltä karaokeisännältä, ettei hän ollut koskaan nähnyt asiakkaan laulavan niin antaumuksella. Ilmankos, kun kaipasin niin kovasti elämääni, ja laulaessa pystyin hetken aikaa olemaan jossain muualla kuin syrjäisessä ankeuslähiössä. Se oli sitä aikaa, kun elämässäni tärkeintä oli levittää superfoodien ym. luomuterveyden ilosanomaa. Silloisen nettisivuni tilastoista näin, että Helsingistä tuli lähes puolet lukijoista, ja Espoosta vain joku 0,3%. Lautasmallisen edistyksellinen Espoo ei ollut vielä vuonna 2011 herännyt lainkaan uusiin terveystrendeihin, kun taas pääkaupungin keskusta oli jo täynnä ties mitä laaturuokamuodin mukaisia erikoisliikkeitä ym. pöhinää.

Tästä kolme vuotta eteenpäin, ja löysin itseni Tampereen Multisillasta. Tai, itse asuin Härmälässä, mutta vietin kesää enimmäkseen ihanan seurustelukumppanin luona Multsissa, jonne oli noin neljän kilometrin kävelymatka kotoa. En silloin pitänyt välimatkasta; vasta nykyään osaan löytää elämysreitit ankeusghettojen läpi ja teollisuusalueiden ympäri. Tutkin lähiön lähiseudut läpikotaisin, mutten löytänyt sieltä elämää: mitään, missä voisi jakaa kesäflowta paikallisten kanssa. Tampereen keskustaan oli silloiseen makuuni liian pitkä 8 kilometrin matka, ja edelleen bussilippu tuntui epämiellyttävälle investoinnille, varsinkin jos jättiautoa joutuu odottamaan meluisan elottomuustien varressa. Muutimme pian Hyhkyyn / Haapalinnaan, jossa oli inspiroivien kävelyreittien varrella kaikenlaista kiehtovaa, kuten Tahmela, Pispala, Vaakkolampi, Tohloppi ja Epilänharju. Muistelen lämmöllä niitä aikoja, ja pian aloin saadakin taas jotain hyvää aikaan. Joskus kävelin keskustaan asti, jossa vakiopaikkana palveli Lentävä Matto -niminen joogakeskus. Siellä oli aina hyvää seuraa, upeaa safkaa, superfood-tason mehuja & smoothieita, otollinen tunnelma etätyöhön ja kaikenlaista fyysistäkin leikittävää jos sille päälle sattui. Illan päätteeksi saatoin saada autokyydin kotiin. Vaikka kotona olin enemmän tai vähemmän tossun eli perus parisuhdekontrollin alla, se ei edes haitannut liikaa, kun oli paikkoja mihin mennä.

Myopia

Miksi niin monilla on nykyään silmälasit? On luonnotonta katsoa koko ajan lähelle. Ihmisen hermosto voi parhaiten savannimaisessa ympäristössä, missä näkee kauas, mutta toisaalta voi hakeutua suojaan, ettei tarvitse olla koko ajan keskellä peltoa. Kun ei näe kauas, evoluutiopsykologisesti se tarkoittaa, että vaaniva otus saattaa hyökätä puskasta. Rantatontti tai golfkenttä: erinomaisia hengailutiloja. Ihmisen kuuluu käyttää kehoaan ja silmiään luonnollisesti. Mielen kuuluu enimmäkseen levätä poissa asioiden maailmasta ja olla syvässä yhteydessä konkreettiseen todellisuuteen, kuten sosiaalisessa flowssa ja fyysisessä seikkailussa virtaamiseen, tai mukaansatempaavaan tekemiseen uppoutuen. Tiedäthän: se tila, kun kudot sukkaa tai nikkaroit jotain jousipyssyä ja huolimieli saa siirtyä syrjään. Kävelylenkki miellyttävässä lähimaisemassa kuuluu samaan kategoriaan, kun saa käyttää silmiään maisemien ja yksityiskohtien ihailuun.

2015 pääsin muuttamaan Katajanokalle. Tunsin jo heti muuttopäivänä parkkipaikalla, että nyt ei voi elämä olla muuta kuin voittamista tästä eteenpäin: lähes kaikki isoimmatkin mahdollisuudet ovat kivojen kävelyreittien säteellä. Kivalla tarkoitan puistomaisia rantareittejä ja nurmikoita, joissa näkee kauas, mutta on silti sopivan suojaisa olo.
Oma huoneeni oli niin minimaalisen pieni, ettei sinne muuta mahtunut kuin sänky. Joten lähdin aina toinen toistaan inspiroivempia rauhallisia lähiluontoreittejä pitkin noin kilometrin tai parin päähän keskelle suurimman kaupungin cooleinta pöhinää. Saatoin saada trendikahvilasta tai toisestakin puoleen hintaan (tai allekin) mitä laadukkaimmat eväät hyvillä suhteilla, joten siinähän päivä meni mukavasti, läppärin kanssa tai ilman. Kanavanrannasta oli lyhyt matka juuri auenneelle Allas Sea Poolille tai Pohjoisrannassa asuvan artistikaverin kotistudiolle.
Lopulta Amiraalinkatu 2 meni remonttiin, mutta sitä ennen saatoin monta kertaa viikossa hakea Kanavanrannan terveyskahvilasta tyylikkään lainapolkupyörän ja seikkailla rantoja pitkin Itiksen eteläpuolella asuvan mega ihanan tyttökaverin tykö. Ah: se tunne, kun ei tarvitse paljoa, mutta silti voi viettää antoisaa, tuottavaa, nopeasti edistyvää elämää ja olla aina lähellä arvostamiaan frendejä, osaajia, julkkis-levelin kohtaamispaikkoja ja innostavimpia mahdollisuuksia.

Ulos kuplasta

Kotona näkee päivästä toiseen samaa tai vähintään entuudestaan tuttua porukkaa. Duunissa seura on enimmäkseen ennaltamäärättyä. Somekanavissakin kuplautuu. Tekee hyvää päästä ihan oikeasti ihmisten ilmoille! Tätä kirjoittaessa Parkanossa tässä lähellä on Ting-niminen hippifestari, jonne saa vapaasti mennä. Muutama viikko sitten oli ihana Natural Hight Healing Festival, joka ei ole ilmainen, mutta olin siellä hommissa, joten sain matkat, lipun ja majoituksen sitä kautta. Viime keväänä päädyin Ikitietäjä-Samin aveccina Teemu Syrjälän Paluu Juurille -talvijuhlaan. Kaikki tällaiset ihmisten ilmoille päätymiset ovat aina hurjan tervehdyttäviä, ilahduttavia ja mieltä sekä sydäntä avaavia. Siinä tajuaa oman kuplautumisensa ja huomaa, millaisia ennakkokäsityksiä on kyräilevässä pikkumielessään erehtynyt muodostamaan vieraasta ulkomaailmasta.
Kymmenen vuotta sitten joku hullu perusti oudon hippifestivaalin nimeltä Natural High. Nyt vuosikymmentä myöhemmin on jo mahdollista viettää vaikka koko kesä toinen toistaan ihanammilla spirituaalissävytteisen hyvinvointiskenen ulkoilmatapahtumilla.

Kolmas paikka tuo naapurit yhteen. Parkanon pientaloalueella kaikki tuntevat toisensa, ja osalla on jopa toistensa vara-avaimet. Vantaan pientaloalueella juuri kukaan ei tunne toisiaan. Miksei? Koska ainoa julkinen kohtaamispaikka pääkaupunkiseudun pientaloalueella on joku räkälä, joka näyttää ja tuntuu sille, että sinne mennään vasta, jos elämässä menee tosi huonosti eikä ole enää aikomusta kiivetä kuopasta pois. Parkanon pientaloalueella ja sen laitamilla melkein kaikki tila on kaunista ja viihtyisää kohtaamistilaa. Olennaisin ero on viime kädessä asfaltin määrä. Asfaltti on rumaa ja kuollutta; siihen ei kiinnosta jäädä nauttimaan olosta ja kohtaamaan – paitsi jos omistat skeittilaudan ja osaat käyttää sitä.

Pienemmässä kaupungissa olet melkein aina muutaman askeleen tai korkeintaan kivenheiton päässä puistosta, metsäkaistaleesta, nurmikentästä, pikku polusta, pallokentästä, rannasta tai kiipeilypuusta. Tilavammat kodit saattavat palvella kolmansina tiloina: ”Joo, kutsu vaan se uus kaveri tänne.” Ja siitä sitten lähdetään hetken mielijohteesta vaikka veneelle. Sama voi toimia isommassakin kaupungissa: Tahmelan asuinalue Tampereella on erinomainen esimerkki. Se on rakennettu ennen kuin autoilla tai tylsällä asemakaavalainsäädännöllä oli nykyisenkaltaista asemaa, joten se on kaunis kävelijälle. Autoillessa ihmiset eivät kohtaa toisiaan, vaan pilaavat ympäristöä melullaan ja vauhdillaan, vieden tilaa elämältä. Sellainen kaupunkialue, joka on tehty ihmisille koneiden sijaan, on lähes automaattisesti yhtä suurta kohtaamis- ja viihtymistilaa. Huomaat tämän, kun vierailet sivistystään säilyttäneiden kansakuntien keskiaikaisissa kävelykaupungeissa. Mikä katu täyttyy ihmisvilinästä työpäivän jälkeen? Tietenkin se, missä ei ole autoja, parhaassa tapauksessa koskaan ollutkaan.

Breikki rutiinista

David Deida opettaa kirjassaan ”Way Of The Superior Man”, kuinka tärkeää on olla katoamatta kokonaan arjen pyörteisiin:

Don’t get lost in tasks and duties
Don’t let yourself get lost in these everyday tasks and duties. Focus on what’s important.
”Nose to the grindstone, day after day, year after year, and you become a robot of duty. Rather, raise your eyes, see to the horizon, and do your tasks in the spirit of sweeping out your house on a sunny day.”

Minulla tuo vaatii jatkuvaa uudelleenkalibrointia. Jos menisin vain aamulla töihin ja sitten kotiin ja koko elämä olisi loputtomien sosiaalisten ja ammatillisten rutiinivelvoitteiden suorittamista… kadottaisin yhteyden itseeni, sieluuni ja kaikkeen siihen, mikä on stressaamista tärkeämpää.
Ja niin olen usein kadottanutkin.
Mitä, jos voisin matkalla töistä kotiin pysähtyä hengähtämään johonkin kivaan paikkaan, missä voi jäädä suusta kiinni, olla omissa oloissa, lukea, kirjoittaa, pelata seurapeliä, musisoida tai ihan vaan inspiroitua ympäristöstä ja ehkä ihmisistäkin… ehkä jopa avautua syvistä tunnoista. Sinne voisi ottaa lapset mukaan tai kohdata heidät vapaamuotoisesti ja jatkaa yhdessä kotiin tai minne vaan. Siellä voisi kohdata kaiken ikäisiä ja näköisiä. Harmi, ettei sellaisia paikkoja ole. Vaikka melkein kaikki kaipaisivat juuri sellaista ehkä enemmän kuin mitään.
Pitää pystyä resettaamaan, rauhoittumaan ja reflektoimaan pihalla peruselämän pyörityksestä.

Kasvava kysyntä

Bisnesten kannattaisi panostaa kiireettömään yhteisöön. Se on orgaanisesti kasvavien brändien menestyksen salaisuus, jos puhutaan firmoista jotka tekevät hyvää. Four Sigmatic keksi tarjota ilmaisia sienijuomia Mush-Roomissaan, missä saa ohimennen hengata niin pitkään, että saattaa syntyäkin suhteita ja kulttuuria. Kotitila ei aja asiakkaita liikkeestä ulos, vaan saatat jutella vaikka tunnin verran henkilökunnan ja toisten asiakkaiden kanssa mm. ravitsemusasioista jos siltä tuntuu. Sen sijaan K-kaupassa lukee ”asiaton oleskelu kielletty”. Okei, menen sitten jonnekin, missä minun halutaan viettävän aikaa, tutustuvan ihmisiin ja tulevan osaksi paikkaa. Siinä voittaa sekä yritys että asiakas, kun intoilijat saavat tavata toisiaan ja tutustua inspiroivien tuotteiden ja muiden symbolien äärellä. Yrittäjän kuuluisi olla yksi isoimmista intoilijoista.
Aikanaan, kun tutkin ahkerasti tuotteita ruokakaupoissa, lensin kerran jopa ulos, koska kauppiaan mielestä oli niin outoa, että joku lukee tuoteselosteita. Ajattele, miten kauas moderni maailma on ajautunut ihmisiä yhdistävästä innostuksesta! Asiakkaan osoittama kiinnostus kauppiaan myymiä tuotteita kohtaan koetaan suunnilleen häiriötekijäksi.

Yhteenkuuluvuuden, yhteisön muodostumisen, kannalta olisi otollista, jos samassa paikassa voisi viihtyä sekä päivällä että yöllä, tai ainakin myöhään iltaan saakka. Ja harrastaa monenlaista kivaa. Kuka on keksinyt, että elämä saisi tuntua kokonaiselle vain Natural High -viikonlopun ajan?

Amishit elävät edelleen sellaista integroitunutta elämää. He eivät hypi melukärryllä paikasta toiseen rumassa ruuhkassa, vaan oppiminen, työnteko, harrasteluhauskanpito, spirituaalisuus ja rauhoittuminen nivoutuvat saumattomasti yhteen. Ei tarvitse lähteä jonnekin ollakseen jo perillä.

Luova työnjako tekee unelmamestan

Pisimpään asuin samassa paikassa syksystä 2017 alkaen, kun jouduin etsimään uutta kotia vanhan saatua purkutuomion. Päädyin Kallioon tuntemattoman kämppiksen pienempään vuokrahuoneeseen. Kalliossa olin kauempana luonnosta kuin koskaan, asunto ahdistavan ahdas ja keittiö pienin mitä olen koskaan nähnyt. Silti kodista tuli melkein kolmas tila, jossa sattui ja tapahtui vaikka mitä sekopäistä. Yhteispeli kämppiksen kanssa toimi täydellisesti: jos olin keskustan trendikahvilassa kirjoittelemassa vielä klo 19 jälkeen ja klo 21 on treffit, en mennyt siistimään huonetta vaan lähetin viestin ja ehkä pienen MobilePay-maksun, ja klo 20.55 mennessä huone oli täydellisessä treffikunnossa. Tein paljon töitä niiden vuosien aikana: niin paljon, etten halunnut käyttää aikaa treffailuun saati seurusteluun. Joten jos nainen tuli käymään, ja minä tein töitä sängyllä pienessä huoneessani, kämppis hoiti kahvittelun, sai uusia ihania naisystäviä, ja minä keskeytin työt vasta sitten kun uusi vieras halusi tulla nauttimaan sänkytunnelmista. Jos kämppis fanitti minun (myöhemmin myös hänen) alan kuuluisimpia nimiä, heistä moni saattoi joskus yöpyäkin meillä. Yhteistyötä yli kaikkien mahdollisten normirajojen, kuin elettäisiin villiä opiskelijanuoruutta, samalla kun muutetaan maailmaa ja autetaan isojakin firmoja tai ilmiöitä kasvamaan hervottomasti hymyillen.
Virallisesti kolmantena paikkana palveli Paulig Kulma, jonka kunnianhimoisesta terveystarjoilusta vastasi ystäväni Svante. Sinne saattoi mennä kuin kampukselle ilman sen kummempaa suunnitelmaa, ja törmätä spontaanisti vaikka kehen alan legendoihin, kollegoihin ja työkavereihin.
Niinä vuosina ei tarvittu päihteitä normien murtamiseen ja muuhun naurettavan tuottoisaan luovuussekoiluun.

Ja sitten välillä on taas jumitettu mustasukkaisessa parisuhteessa, mikä on vienyt fiiliksen kolmansien paikkojen luomisesta ja löytämisestä, ja sen myötä riemukas eteneminen on kuihtunut kohti elotonta yksinpuurtamista, kunnes lopulta ihmettelee, miksei mikään ole enää yli vuoteen edennyt. Parisuhde, tai normienmukainen käsitys siitä, tuntuu olevan kunnallisbyrokratiaakin pahempi este kolmansien paikkojen kukoistukselle. Sano yksikin seurusteleva tuttu tai kaveri, joka todella nauttii sosiaalisesta seikkailusta elotiloissa, eikä mene kiltisti kotiin töiden ja ehkä yhden sallitun, tiukasti kalenteritetun, vakioharrastuksen kautta? Tai sano yksikin pariskunta, joka oikeasti osaa harrastaa kodin ulkopuolista elämää yhdessä ja erikseen, rennoin rantein.
No okei, uuden ajan henkisissä piireissä sellaista saattaa näkyä, ja toisaalta niissä piireissä suhteiden rajatkaan eivät aina ole ihan perinteiset.
Tämä olkoon toisen tekstin aihe.
Lyhyesti: nykyään pidetään normaalina, että onnellisuudesta suurin osa rakennetaan yhden ihmisen varaan – vaikka maailman johtavat rakkausgurut opettavat, että tämä on ehdoton nou-nou: yksi ihminen saa tuoda korkeintaan 20% onnellisuudestasi, mikäli arvostat mielenterveyttäsi. Sen yli menevä yhteen kohteeseen keskittyminen johtaa pelkolähtöiseen omistuspeliin, joka lopulta pienentää molempia. Miksi kutsutaan tilannetta, jossa ihminen (yrittää) omistaa toisen ihmisen? Sille on spesifi sana: orjuus. Se on nykyään periaatteessa kiellettyä, mutta menetyspelko saa moraalin joustamaan. Mitä köyhemmäksi kodin ja työn ulkopuolinen laiffi kuihtuu, sitä enemmän tarvitsemme sitä yhtä ainoaa onnen ja elämän lähdettä, seurustelukumppaniksi kutsuttua epäjumalaa.
En usko enää päätyväni parisuhteeseen, koska tuntuu liian kuormittavalle olla jonkun elämän keskipiste. Jos elämälle haluaa keskipisteen, suosittelen tähän tarkoitukseen kolmatta tilaa tai useampaa ja niiden tarjoamaa kokonaista yhteisöä. Perinteisesti tätä tarkoitusta on täyttänyt ainakin seurakunta.

On hämmentävää elää kulttuurissa, joka ajattelee aikuistumisen tai parisuhteeseen astumisen tarkoittavan ei-pönöttävän sosiaalisen elämän loppumista. Olen introvertti, ja sosiaalisesti niin lahjaton, että pienenä vanhemmat jopa sanoivat minulle, että sinä et tule koskaan pärjäämään ihmisten kanssa, mutta esim. matemaatikkona voit menestyä, kunhan sitä ei tarvitse tehdä ihmisten kanssa. Enkä siis syytä heitä, koska oikeassa he olivat: sosiaalinen kontakti on minulle lähtökohtaisesti hyvin vaikeaa ja pelottavaa tai vähintään epämukavaa. Silti teen sitä, koska tiedän että se on tärkeää, eikä ilman sitä juuri mikään elämässä etene.
Aina jos päädyn parisuhteesen, kumppani on minua extrovertimpi ja sosiaalisesti osaavampi, koska kukapa ei olisi. Ja silti ei mene kauaa, kun toinen tahtoo lähinnä yhdessä eristäytyä maailmasta, ja minä janoan niin yhdessä kuin erikseenkin yhdistyä maailmaan ja vaikuttaa siihen, vaikuttua siitä ja tutustua syvällisesti sen upeisiin ihmisiin, joista olen tavannut vasta ehkä miljoonasosan.

Usein sanotaan, että onnellisuus täytyy löytää itsestään toisen sijaan. Biologia, logiikka, logistiikka ja kehityshistoria sanoo, että onnellisuus löytyy liittymällä osaksi isompaa organismia eli heimoa.

Rakkausraha

Tuntuuko sinustakin joskus kylmälle, suorastaan vastenmieliselle, käyttää rahaa? Teet sen, koska on pakko, muttei tulisi mieleen antaa senttiäkään ylimääräistä Blackrockin omistamalle jättiketjulle, joka välittää vain vallasta ja mahdollisimman helposta vilunkimammonasta, muttei sinusta tai paikallisyhteisöstäsi tilkan vertaa.

Natu-festareilla ihmettelin, kun välillä joku antoi liian suuren setelin, eikä edes halunnut vaihtorahaa takaisin. Tajusin, että ai niin, kun raha liikkuu ihmiseltä toiselle, kolikot kilisevät kiitosta ja arvostusta, eikä pakkoon tai likaiseen manipulaatioon alistumista, kuten useimmissa koneistoelämän transaktioissa.

Kolmas paikka voi todellakin olla bisnes, tai siellä voi olla bisneksiä. Käytin edellisessä lauseessa tahallani pahamaineista b-sanaa triggeröidäkseni reaktion, jonka kylmien jättifirmojen pilaama mielikuva useimmille aiheuttaa.
Tuttuun paikallisyhteisöön kuuluva pien- tai mikroyrittäjä on korporaation vastakohta, ei sama asia.

Ihanat pienyritykset tarvitsevat elääkseen sosiaalisesti ja visuaalisesti eloisaa paikallismiljöötä, joka houkuttelee olemaan ja nauttimaan. Oivallisessa olo- ja elotilassa tuntuu hyvälle vaihtaa ajatuksia, fiiliksiä, joskus seteleitä ja virallisiakin tuotteita tai palveluksia. On kaikkien etu, kun muun hyvän ohella raha kiertää paikallisesti, eikä Vanguard tai muu byrokratiavallan keskittymä pääse aina vetämään välistä. On antoisaa vaihtaa valuuttaa ja palveluksia paikallisten kanssa, jotka tuntee, ja tahtoo tuntea jatkossakin. Raha voi olla lämmin asia, joka tuo onnellisia ihmisiä lähemmäs toisiaan. Rahan kuuluisi luoda iloa, eloa, vaurautta ja vaihdantaa eikä vuotaa vallankaappaajille.

Kun tuet tutun tasokasta työtä, saat yleensä onnellisuutta. Jos täytät nurkkia korporaatioiden korkeakatteisella kiinamuovilla, saatat menettää terveyttä ja onnellisuutta, paitsi niissä harvoissa tapauksissa, kun kikkailukorporaatio tekee hyvää tai edes yrittää.

Oletko se tyyppi, joka ostaa kansainväliseltä mielikuvamainosfirmalta tuhannen euron muovisen statusesineen näyttääkseen hyvältä kahvilanpitäjän silmissä – vai se joka mieluummin antaa viissatasen tippinä tukeakseen arvostamaansa työtä?

Onnellisuustutkimus

Onnellisuustutkijat sanovat, että ihmismieli huijaa itseään: luulemme huippujen arvosanojen, kovapalkkaisen työn, hienon auton, makeen kämpän, arvovaltaisen aseman, hyvän seksin ja upean parisuhteen nostavan onnellisuuttamme suuresti. Todellisuudessa nämä asiat nostavat sitä vain varsin vähän, jos ollenkaan, jahka alkuhuuma ehtii tasaantumaan. Pysyvästi ja kestävästi onnellisuutta kohentaa elotilan mahdollistama runsaudellinen ystävyys, yhteisöllisyys, kiinnostava seura, ja kaikki jännä ihanuus mitä siitä mahdollisesti seuraa tai syntyy.
Todisteeksi tälle hurjalle väitteelleni riittää se, miten moni oli onnellisempi köyhänä pienessä opiskelijasolussa, kuin myöhemmin rikkaana ja ylikuormitettuna ylhäisessä linnassaan kaukana kampuksen kaltaisten elotilojen jokapäiviäisistä ilotteluista.

Ihminen on kautta kehityshistoriansa elänyt yhteisöissä, joihin kuuluu kymmeniä tuttuja & läheisiä, joita näkee ainakin ohimennen lähes päivittäin. Joiden kanssa jaetaan laajaa ja leikkisän rikasta elintilaa.
On yhtälailla luonnonvastaista elää neljän seinän sisällä yhden aikuisen ja kahden lapsen kanssa, kuin syödä e-koodattua valkosokeria normiruokana.

Elotilojen mahdollistaman yhteisöllisyyden lisäksi alkukantaista onnellisuutta nostaa sinne saapuminen puistojen, nurmikenttien, rantojen, kukkuloiden tai maisemapaikkojen, jopa metsäpolun kautta. Ja sieltä johonkin suuntaan jatkaminen, mieluiten jalan ja ehkä hyvässä seurassa. Kiinnostavassa lähiympäristössä kävely ja naamojen näkeminen: yksinkertaiset asiat, joita ollaan tehty kymmenien tuhansien vuosien ajan, ja yhtäkkiä lähes lopetimme.

”Pidä raha ja ystävyys erillään”

Kautta historian on perheen ja muiden läheisten kanssa tehty töitä, osana isompaa yhteisöä, jossa kaikki kokevat syvää merkityksen tunnetta kantaessaan osaamistaan yhteiseen pöytään. Ammattiylpeimmät operaatiot ovat ties kuinka monennen polven perheyrityksiä.
Nykykulttuuri on niin täynnä todellisuudesta vieraantunutta vapaamatkustajuutta, ettemme osaa enää tehdä liiketoimia frendien tai sukulaisten kesken.
Opettaja ei katso hyväksi ystävystyä oppilaiden kanssa, ja pomo pitää itsensä etäisenä. Esimodernille ihmiselle moinen luonnottomuus kuulostaisi yhtä oudolle, kuin miten pahalle se meistäkin tuntuu. Et tunne hammaslääkäriä, joka sinua hoitaa, eikä hän kuulu paikalliseen yhteisöösi. Ilmankos vähän ahdistaa. Firmoja perustetaan mieluummin tuntemattomien ”liikekumppanien” kanssa, koska kaveri- ja sukulaissuhteet ovat… jotain muuta tarkoitusta kuin elämässä etenemistä ja hyvän aikaansaamista varten?

Oravanpyörä on sitä, kun tarvitset korkeampaa statusta saadaksesi parempaa työtä, jotta voit tienata enemmän rahaa, jolla voit ostaa taas korkeampaa statusta, mikä avaa ovia yhä parempiin piireihin ja mahdollisuuksiin. Kuitenkin olit onnellisempi ja nauroit enemmän köyhyysrajan alapuolella pienenpienessä opiskelijasolussa. Siksi(kin) asun nyt 40-vuotiaana pienessä huoneessa, ympärillä väärinajattelijoita, leikkivälineitä, eläimiä ja soittimia. Kunhan ehdin asettumaan tänne vielä paremmin, alan kutsumaan lähiseudun terveystyyppejä kunnon kesteille kikkailemaan ja keskustelemaan, kiipeilemään katolle ja leikkimään lähimetsään.

Perusasiat kuntoon, sitten elotiloille ilottelemaan

Onnellisuusprofessori Fred Luskin kertoo, että eniten hyvinvointiin vaikuttaa suhteet, ihmiset. Pitää toki olla perusasiat kunnossa, ettei ole hirmuinen hätä päällä. Sen jälkeen olennaisinta onnellisuuden kannalta on, miten paljon pidät ihmisistä ja nautit ajasta heidän kanssaan.
Onko muiden hyvä olla seurassani? Olenko kannustavaa, kiinnostavaa, kehittävää, kohottavaa ja rentoa seuraa heille?

Lähiseudulla sijaitsevien näkeminen ja arvostaminen nostaa onnellisuutta enemmän kuin etelänloma – kun keksii kivoja leikkejä tai vaikka seurapelejä. Toisten auttaminen, inspiroiminen, heidän kasvunsa ja kehityksen näkeminen ja tukeminen tuottaa enemmän täyttymystä kuin hedonismi tai edes arvostuksen saaminen.

Yksinäisyys korreloi kuolleisuuden kanssa, kovemmin kuin korkea verenpaine tai kolesteroli. Tämä koskee jopa introvertteja. Kannattaa liikkua vaikket olisi liikunnallinen, ja sosialisoida vaikket olisi sosiaalinen.

Omaa onnellisuutta ei palvele toisten arvosteleminen. Koira tai kissa hankitaan, koska sen kanssa on metkaa telmiä, ei sen takia että pääsisi arvostelemaan tai muodostamaan siitä kovin voimakkaita mielipiteitä. Samoin kannattaa suhtautua ihmisiin. Ne ovat karvaturreja, jotka tekevät hassuja juttuja fyysisessä ympäristössä.

Alkukantainen mieli ja moderni mainostaja houkuttelee meitä yli-investoimaan turvallisuuteen, ennakoitavuuteen ja selviytymiseen. Ehkä esihistorian aikana on ollut tärkeää panostaa ennen kaikkea turvaan, safkan saamiseen ja muihin perustarpeisiin. Seikkailua ei elämästä ole puuttunut leijonien savanninaapurina, joten sitä ei ole eriksen tarvinnut tavoitella. Selviytymisessä on ollut ihan tarpeeksi tekemistä, seikkailua ja seuraa.
Kuljemme yhä samassa moodissa: töistä elanto ja sieltä suoraan kodin turvaan. Fred Luskin kertoo, kuinka meillä on edelleen hassuna tapana käyttää suurin osa ajastamme ja effortistamme tarvepyramidin pohjakerroksia varmistellen. Maslow ja moni muu on sitä mieltä, että ihmisellä on ”tarvehierarkkia”, eli ensin täytyy saada happea, juomaa, ruokaa, kattoa pään päälle, seiniä ympärille, ja viimeistään sen jälkeen voisi seksikin maistua. Jos koko elämä menisi vain näiden haalimiseen, se tuskin monenkaan mielestä olisi fiksuin tyyli tuhlata vuosikymmenet. Mutta mitä teemme, kun saamme runsaammin resursseja? Laitamme lisää rahaa vaatteisiin (perustarve), isompaan kotiin (perustarve), ruokaan (perustarve), liikkumiseen (perustarve) ja statukseen & seksiin (perustarve) ja ylipäänsä saamiseen ja haalimiseen, eli viime kädessä omaan turvaan.

Onni löytyy perustarvepyörän yläpuolelta. Miten ihanalle lähiympäristö näyttää tänään? Kuinka kivojen tyyppien kanssa saan leikkiä tässä lähellä. Miten upea päivä tästä tulee. Kenen maailmaa saan koskettaa kontribuutiollani. Kenen kanssa saan jakaa resursseja, ruokaa ja elämyksiä, ehkä luodakin jotain yhdessä?

Flow

Voisinko rakastaa työtäni kaikessa rauhassa? Silloinhan se on vapaa-aikaa. Teen yhden pikkuprojektin upeasti loppuun, kuin se olisi tärkeä taideteos jonka pääsen jakamaan toisten iloksi, ja sitten siirryn seuraavaan. Tai ehkä vietän välissä muutaman päivän vapaata villielämää.

Onnellisuus on sitä, kun autotallibändi nukkuu treenikämpällä, tilaa kylmää pitsaa ja elää musiikille, eikä tarvitse miettiä tuhatta muuta epärelevanttia häiriötekijää.
Opiskelijaporukka tapaa ruokalassa tai vilkkaassa aulassa ja lähtee siitä meille tai teille ratkomaan sopivasti haastavia aivopähkinöitä. Osa jää yöksi ja jatkaa aamukuudelta ladulle ehtiäkseen maisemapaikalle auringon nousua aistimaan ennen klo 10 alkavaa oikeasti kiinnostavaa luentoa.

Kehnossa tilanteessa olevat kaverit kannustavat toisiaan ottamaan pieniä askeleita kohti menestystä.
Elämässään onnistunut pääsee mentoroimaan innokasta junioria tämän omalla taipaleella.

Fred Luskinin mukaan onni on taikahetkeen syvästi sukeltava kokemus matkalla kohti korkeampaa täyttymystä. Siinä ei keskity niinkään loputtomaan pikkutarpeiden kanssa räpläämiseen tai saavutusten suojeluun, vaan ponnistaa täydellä rakkaudella tästä tilanteesta kohti jotain vielä upeampaa. Kaikki tahot tuntuvat olevan yhtä mieltä, että onnellinen ja menestyvä ihminen ajattelee varsin vähän. Päässä ei pyöri paljoa, koska kaikki on enimmäkseen selkeää. Löydät hänet uppoutuneena keholliseen kokemukseen, ympäristössä seikkailuun tai sosiaaliseen leikkiin, jolloin ei tarvitse ajatella sen enempää kuin autuaalisessa työflowssakaan. Mielessä pyörii syvällisen rauhan lisäksi ihania ihmisiä, maagisia maisemia ja kehollisia sensaatioita ennemmin kuin ahdistavia tehtävälistoja.

Selviytymistarpeiden ylitäyttämiselle elävä kulttuuri luo asfalttinen ympäristön, josta melkeinpä puuttuu ympäristö ja siten mahdollisuus toteuttaa onnellisuuden elementtejä. On vain koti ja työpaikka, ja niiden välinen hälykopissa istuminen. Aikuisten itsensätoteuttamiskarkelot jäävät pois elementtitalon tuntuisen harmausjärkevyyden tieltä.

Turistille tapahtuu

20-vuotiaana ensimmäisellä varsinaisella maailmanmatkallani melkein heti törmäsin paikallisessa kolmannessapaikassa vähän yli parikymppiseen suomalaiseen, joka sanoi yrittäneensä houkutella kavereita jakamaan seikkailun mielettömyyttä, mutta nämä mieluummin opiskelevat kiltisti koto-Suomessa päästäkseen pikaisesti työelämään. Muistan vieläkin herra-oletetun sanat: ”Ne ei voi tietää, mitä tää on.”

Kyllä, on tärkeää tehdä kovasti töitä ja edetä elämässä – mutta mihin? Jos opiskelet ja työskentelet vähän huonommin, päädyt laiffiin, jossa on työ ja koti eikä paljoa muuta. Jos opiskelet ja pärjäät vähän paremmin, pääset vähän hienompaan työhön ja isompaan kotiin, ja yhteisbussin sijaan saat istua privaattikopissa ruuhkan keskellä. Se noin 23-vuotias kaveri oli jo rikkaampi: hän eli jo mielettömän mahtavissa elotiloissa, mitä me rikkaat Suomalaiset emme saa aikaan edes rahalla, ja nautti lämpimästä tuulenvireestä seikkaillessaan seuraavaan tapahtumapaikkaan tai mihin vaan, eikä siinä maassa tarvinnut pestä edes omia pyykkejä. En muista hänen nimeään, mutta veikkaan, että hänelle on lopulta käynyt ulkoisillakin mittareilla paremmin, kuin heille jotka eivät missään vaiheessa osanneet tai tohtineet edes tavoitella todella tavoittelemisen arvoista elämää.

Moni Suomessa tekee töitä täyttääkseen ulkoiset paineet. Pitää saada tutkinto ja hyvä työ ollakseen kelvollinen ihminen, saadakseen hyväksyntää, kuuluakseen joukkoon, täyttääkseen kansalaisvelvotteet. Hän, jolla on sydämessään, visioissaan ja kokemusvarastossaan jotain niin hienoa, että sitä haluaisi vaikkei kukaan ymmärtäisi, työskentelee ja opiskelee ehkä syvemmästä motivaatiosta, vahvemmasta tahdosta ja väkevämmästä inspiraatiosta käsin, kuin ulkokultaisen mutta sisältä laimean normielämän tavoittelija. Kumpi pääsee pidemmälle?

Hyvä elämä vähemmällä rahariippuvuudella?

Huolettomimmat ystäväni minimoivat automaattisen rahan vuotamisen ja siten rahariippuvuuden. Itsestään tai lähes itsestään tililtä liikkuvat menot alle helposti saavutettavan tulotason, niin olet aika vapaa. Sitten voi käyttää sekä aikaa että rahaa erityisiin asioihin, eikä vain selviytymiseen ja pakollisuuksien toistamiseen.

Jossain kohtaa tienasin kuukausittain jo vähintään 6000€ ja automaattiset menoni olivat lähes 2500€ kuussa, kuten auto ja asunto. Lisäksi olin tottunut käyttämään syömiseen, elämiseen, ravintolisiin ja liikkumiseen ehkä 50-100 euroa päivässä. Se oli sekavaa aikaa.
Olen onnellisempi ja tuotteliaampi, kun voin vähällä rahalla ja minimaalisella suhaamisella saada hyvän, jopa varsin ihanan päivän. Suostun enää lähtemään tästä hälinään vain erittäin hyvästä syystä. Paitsi välillä kun projekti on valmis ja haen inspiraatiota seuraavaan, voin hetken aikaa ihmetellä kaikenlaista ja mitä vaan vaihtelun vuoksi. Silloin utelias villieläin saattaa seikkailla hälynkin keskelle ihan vaan ihmetelläkseen.

Hienon päivän hintalappu

Vuoden 2008 lopulla yritin ekaa kertaa kokeilla siipiäni pääkaupunkiseudulla. Kotipuolessa kun ei vielä juuri ketään kiinnostanut jutella superfoodeista, mutta Hesassa saatoin päästä ties mihin julkkispöytiin kertomaan MSM-jauheen ihmevaikutuksista. Majailin aluksi kaverin luona Espoossa, enkä vielä maksanut siitä vuokraa – mutta huomasin, että saadakseni kivan ja kokonaiselle tuntuvan päivän, jouduin käyttämään noin 20-30 euroa ihan vaan liikkumiseen ja syömisiin. Palattuani ”maitojunalla” Joensuuhun huomasin helpotuksekseni, että 5-10 euroa riittääkin edelleen antoisaan päivään, ainakin jos hyödynnän opiskelijaruokaloita ja ehkä vähän myös iskän jääkaappia. Kun kolmannet tilat eli elotilat ja sosiaalisetkin elämykset ovat lähellä ja niihin liikkuu mielellään jopa jalan, voi unohtaa rahapussin kotiin ja silti nauttia täyttä elämää, josta ei oikeastaan puutu mitään.
Tästä puhuu ansiokkaasti professori Andrew Huberman. Rahalla on merkitystä. Kuinka pienellä budjetilla voit nauttia päivästä, voida hyvin ja toteuttaa merkitystäsi, edetä kohti unelmia ja elää täydelle tuntuvaa elämää? Sitä vapaampi saat olla päänvaivoista, häiriökeskeytyksistä, byrokratiataakoista, oravanpyörästä ja loputtomista rahapaineista moraalisine kompromisseineen ja laadullisine rimanalituksineen.

Andrew oli hyvin onnellinen köyhänä jatko-opiskelijana. Hän säästi vuokrarahat nukkumalla laboratorion sohvalla. Samalla hän säästyi työmatkojen toistuvalta hälyltä ja sai jäädä hänelle merkityksellisimpien mestojen pariin ilman tiukkaa aikarajaa.
Onnellisuus on sitä, kun saat melko vapautuneesti olla elementissäsi, eikä tuhat muuta pikkupäänvaivaa paina takaraivossa.
Kukaan ei ole parhaassa elementissään aamuruuhkassa.

Andrew ei onneksemme tehnyt pelkkää yksinäistä tutkimusta tunnista toiseen. Hän näki aamulla ohimennen henkilökuntaa kävellessään käytävällä hammasharja kädessä kohti kylppäriä. Lähiympäristö tarjosi edullisia mahdollisuuksia rentouttavaan sosialisointiin kollegoiden kesken, kuten jokalauantainen farmers’ market, jossa suurin osa köyhistä opiskelijoista ei edes ostanut mitään, mutta oli silti hupaisaa hengailla ihmisten ilmoilla, tai pelata perjantaisin lentopalloa.

Myöhemmin Hubermanin tulotaso nousi, mutta niin nousi myös vaatimustaso spendaamiseen, jos kiinnosti pysyä hienostuneemman kollegakunnan perässä. Tohtoritason tyypit eivät jää kampukselle leikkimään, vaan ajavat aikuisempaan kaupunginosaan kilistelemään hienompia juomalaseja.
Se on paha juttu onnellisuudelle ja hyvinvoinnille, jos mielekäs sosiaalinen vuorovaikutus alkaa olla haastavan hintalapun takana.

Minäkin koin myöhemmin pääkaupungissa samaa. Joskus vuosina 2013-15 toivoin voivani pysyä kollegoiden vauhdissa, mutta ei minulla ollut silloin varaa edes ravintolaruokaan (paitsi juuri ja juuri lounasaikaan). Hyvinvointialan dynaamisimmat nuoret miehet asuivat milloin missäkin entisessä suurlähetystössä tai muussa tosi kivassa kimppakämpässä erinomaisella sijainnilla. Olisin kovasti halunnut mukaan, muttei ihan ollut varaa niin isoon vuokraan, vaikkei se vallan mahdoton olisi ollutkaan. Vasta myöhemmin tajusin, ettei kaikkien raha tullut aina ihan puhtaista paikoista, ja juuri tässä on jutun juoni: mitä vähemmällä pärjää ja pystyy jopa kukoistamaan sosiaalisesti, toteuttamaan itseään ja kanavoimaan taidettaan maailman iloksi, sitä todempi voi olla itselleen, kun ei kriittisen rahoituskuvion takia joudu vähän väliä korjaamaan julkista sanomaansa uusimman ajatusmuodin mukaiseksi.

Muutamaa vuotta myöhemmin olin jo melkeinpä alan kuumin stara, koska pystyin vuosikausia puhumaan täydellä intohimolla sydämestä tulevaa sanomaa ja valitsemaan inspiroivimmat kumppanit maailman muuttamiseen. Kesästä 2016 alkaen pystyin saamaan lähes kaiken kaipaamani sosiaalisen hubailun suoraan työstä kiertämällä kaverin kanssa pitkin Suomea puhumassa samanhenkisille yleisöille, suunnitellen tuotteita laatumestoilla intohimoseurassa, tai inspiroituneen kaveriporukan tapaamisissa hittikirjaa hioen. Jo teininä kirjasin tavoitteeksi tehdä huippujuttuja huipputyyppien kanssa ja myöhemmin lisäsin huippumestoilla.
Mutta sitten tuli pandemia ja sulki elotilat, joten lopulta koin tarpeelliseksi alkaa ottaa kantaa älyttömyyksien lopettamiseksi – mikä sulki elämästäni pois pitkälti loputkin huipputyypit, ja osittain huippuhommat, missä olin tykännyt olla mukana. Nyt se ei onneksi enää haittaa, koska koti alkaa yhä enemmän olla se huippumesta, joka vetää puoleensa inspiroituneita osaajia, ja jossa joka tapauksessa saan useimpina päivinä luoda jotain varsin tasokasta.

Onnellisuuden elementit jo ennen tilipäivää?

Ison osan perustarpeista, mihin rahaa tarvitsee, saattaa saada suoraan työn kautta. Sen sijaan, että maksaisin päästäkseni sosialisoimaan kivoilla mestoilla, minulle maksetaan, jotta saavun jopa vielä kivempaan paikkaan puhumaan samoja juttuja, vielä kiinnostuneemman yleisön kanssa. Joskus sain suurimman osan safkoistani ilmaiseksi, kun niiden kehittäminen ja niistä puhuminen oli päätyötäni. Jos onnistuu tekemään huvista työn, kuten Andrew Huberman, saattaa päätyä tilanteeseen, jossa hyvin pienellä rahan kulutuksella voi elää yltäkylläisen onnellisena omassa elementissä olemisensa ytimessä. Rahaa ei juurikaan tule käytettyä, kun tekee työkseen sitä, mihin muuten spendaisi eniten.
Jos rakastaisin tennistä yli kaiken, se veisi melkein kaikki rahani. Mutta jos alan blogaamaan ja tubettamaan aiheesta, kouluttaudun valmentajaksi ja työskentelen aluksi vaikka tennishallin mailamyyjänä, päädyn pian tilanteeseen, jossa harrastukseen kuluva rahavirta kääntyykin toiseen suuntaan, ja kalliit hintalaput putoavat nollaan tai sen lähelle. Olen kokenut tämän jo monta kertaa. Ihmettelen välillä, mikseivät kaikki koeta antaa merkittävää kontribuutiota arvostamiinsa asioihin. Tietenkin saan vähintään ilmaiset kahvit parhaassa kahvilassa, jos olen se tyyppi joka merkittävästi kasvattaa kansan tietoisuutta koko aiheen ympärillä. Tämä vähentää suuresti rahastressiä verrattuna siihen, että raadan kahdeksan tuntia päivässä jotain, mistä en juurikaan välitä, maksan palkasta puolet veroa (kun mukaan lasketaan työnantajakustannukset), ja sitten jos on vielä aikaa ja jaksamista jäljellä, ehdin joskus vähän nauttimaan arvostamistani asioista. Ja maksan niistä täyden hinnan + arvonlisäverot, jo kerran verotetulla rahalla.

Kaikki lienevät yhtä mieltä, että nykymaailmaa vaivaa liian raskas krooninen stressitaso. Andrew kertoo, että aikana, kun hän teki valtavasti töitä laboratoriossa, hänellä oli päiväkirjamerkintöjensä mukaan varsin matala stressileveli. On rasittavampaa suhata hälinästä toiseen, kuin jäädä viettämään ”liikaa” aikaa asioiden, paikkojen ja ihmisten parissa, joista todella välittää. Jos siinä aikaa viettäessään tulee tienanneeksi enemmän kuin ehtii kuluttaa, saa olostaan nauttia huoletta jatkossakin.
Toki rakkaustyössä saa ratkoa ongelmia ja voittaa haasteita: se on sitä onnellista (eu)stressiä. Onnetonta distressia on se, kun joutuu juoksemaan tuhatta ja sataa eikä oikein tiedä edes minne ja miksi. Ei ole koskaan perillä, kun aina edessä odottaa taas loputon vuori vähämerkityksistä pakkotekemistä, josta ei pahemmin välitä. Kahden tunnin leffalippu on laiha lohtu, jos 40 tuntia seuraavastakin viikosta kuluu kuluttavaan tarkoituksettomuuteen.

Puuttuva palanen

Vielä en ole löytänyt uuden kotini läheltä kivaa kolmatta paikkaa, mutta innokkaiden, älykkäiden ja osaavien kämppisten kansoittamassa kommuunissa asuminen on jo vähän tuonut sitä Hubermanin kokemaa fiilistä, ettei tarvitse lähteä kauas, kaikki olennainen on tässä, ja arvoa tai edistystä syntyy luontevasti enemmän kuin kerkiää kuluttamaan. Se lisää onnellisuutta entisestään, kun voi sitten jakaa runsaudestaan muille. Voin käyttää liikaakin aikaa tämän tekstin hiomiseen, jotta sinä saat siitä vielä kivemman kokemuksen ja hyödyn, ja minäkin voin kehittyä joka kerta. Näin voin askel askeleelta ansaita yhä paranevia suhteita, mikä taas nostaa onnellisuutta ja runsautta.
Merkitys ja onnellisuus, samalla kun runsaus nousee, vaikka tarvitsen vähän ja saan paljon ilmaiseksi – ainakin seuraa, ansiokasta apua, hyvää aikaa ja lähimetsän mustikoita.
Ei tee edes mieli nostaa juurikaan menotasoa sitten kun tulotaso lähes vääjäämättä nousee taitojen ja suhteiden parantuessa.

Huberman opettaa, että yksi onnen ja hyvinvoinnin kulmakivi on elää niin, että on aikaa ajatella avoimesti, eli ei pelkästään akuuttia kiirehätää, vaan isompaa mittakaavaa. Tai ajatella joskus ihan muuten vaan jotain kiinnostavaa, tai vaikka huvikseen luoda jotain jännää. Tai olla ajattelematta, uppoutuen leikkiin ja lumoutuen olemiseen.
Eräs ystävä sanoi: ”silloin kun olin samaan aikaan töissä ja koulussa, huomasin, ettei enää mieleen tullut ehkä vuoteen yhtään elämää isompaa ajatusta tai oivallusta. Joten jatkossa pitää jättää enemmän tilaa.”

Henki ja sielu

Nykyään monissa piireissä on tapana opettaa kiitollisuutta ja tehdä kiitollisuusharjoituksia. Huberman korjaa, että kiitollisuuskin toimii parhaiten paleosti, eli että paikalla on ihan perinteisesti joku, jota kiittää. Tai hän saa alitajuisesti aistia, miten kivaa sinulla on hänen seurassaan. On vähän outoa, että sosiaaliseksi suunniteltu homo sapiens -olento linnoittautuu häkkiinsä ja ilmaisee kiitollisuutta seinille tai päiväkirjalle. Ja joutuu jopa hakemalla hakemaan syitä kiitollisuudelle, kiitollisuudentäyteisen heimoelämän puuttuessa ympäriltä.

Anteliaisuus on osa onnellisuutta. Se toimii parhaiten, kun kyse on pitkäaikaisista suhteista, jotka kasvavat korkoa korolle molemmin puolin. Näet tulokset, kuinka toinen kehittyy sinun inspiroimana tai joskus vähän avustamana, ja suhde on täynnä sellaista iloa ja arvostusta, että molempia automaattisesti hymyilyttää nähdä toinen.
Kosketus kohottaa onnellisuutta ja hyvinvointia, kunhan jos se ei tuo mukanaan draamanmakuista monimutkaisuutta.

Yksi laajasti tunnustettu onnellisuuden kulmakivi on arjen ylittävä lumo, henkisyys, sielukkuuden kokemus tai korkeamman kohtaaminen. Länsimaailmassa oli ennen tapana rakentaa ympäristöä, jonka mahtavuus saa haukkomaan henkeä, inspiroitumaan tai vähintäänkin tuntemaan itsensä pieneksi. Ennen sähkövalojen keksimistä saatoit melkein missä tahansa nähdä miltei täydellisen tähtitaivaan katsomalla ylös.

Joku sanoi, ettei ihmiskunta ole yli sataan vuoteen onnistunut rakentamaan ainuttakaan kaunista kaupunkia. Opimmeko vielä joku päivä uudestaan luomaan sellaista yleisympäristöä, mikä nostaa esiin ihmisyyden parhaita puolia? Kun luet Shakespearea tai ihailet renessanssiajalta säilyneitä veistoksia, joudut hämmästelemään, miten he pystyivät meitä parempaan jo kauan ennen megapikseleitä; ennen sähköä, ennen polttomoottoria ja jopa ennen höyrykonetta. Tai ehkä juuri siksi.

Itsensä toteuttaminen

Ihmisissä on eroja. Joku saa muita kovemmat kiksit kaikesta kalliista. Jollekin oravanpyörässä juokseminen hienon auton kuukausierän maksamiseksi on sisältä tyhjää statuspeliä ja kannattaisi mieluummin yksinkertaistaa, kuin yrittää tehdä vaikutus tekohymy”kavereihin”, joista ei oikeastaan edes välitä. Toiselle hienot esineet ja poikkeuksellisen korkealuokkainen lifestyle ovat se juttu, jota kautta löytää korkeinta itseään niin sielullisesti kuin ammatillisesti. Tänne mahtuu pyhässä yksinkertaisuudessa kukoistavaa taiteilijaa ja Hubermanin kaltaista jatko-opiskelijaa, joka toimii ainakin siinä elämäntilanteessa parhaiten toisten nurkissa ilman monimutkaisen arjen hallinnointitaakkoja. Sekä heitä, jotka ovat eniten elementissään hallinnoidessaan arvokkaita omaisuuksia. Aito kolmas paikka tuo heidät kaikki yhteen.

Minulle toimii parhaiten, kun voin minimoida monimutkaisuuden ja sukeltaa syvälle milloin mihinkin, mitä koen, että jonkun täytyy tehdä, jotta maailma paranee tai pullonkaula poistuu tarvittavan kehityksen tieltä isossa kuvassa. Jos huomioni menee hienon auton huoltamiseen ja kompleksisesta kokonaisuudesta vastaamiseen toimitusjohtajan tavoin loputtomine pikkuasiainhoitamisineen, en pääse olemaan elementissäni, ainakaan niin syvästi kuin haluaisin.
Osaan olla innostuva ideanikkari, maailmaa muuttavaan projektiin uppoutuva nörtti tai hyviä juttuja & tyyppejä esiin nostava äänitorvi – mutten samaan aikaan pysty elämään kovin tavallista arkea kaikkine velvollisuuksineen. Aina, kun löydän lähelleni tukea perusasioiden pyörittämiseen ja infrastruktuurin hallintaan, tuottavuuteni ja etenemistahtini nousee aivan eri tasolle.
Kampuselämässä valtio vastasi melkein kaikesta sellaisesta: tarjosi yksinkertaisen asunnon, kivat mestat, hyvää seuraa ja halpaa safkaa, joten sain opiskella ja löytää mitä kiinnostavimmat oivallukset. Joskus kaveri on kuskannut luennoille, stylisti vastannut kuvauspäivän vaatetuksesta tai kämppis tiskeistä.
Vastaavasti minä olen voinut olla arvokkaiden omaisuuksien hallintaan keskittyvän kaverin luottonörtti, kun tarvitsee syvästi selvittää jokin asia. Tai kämppiksen uravalmentaja, kun tarvitaan inspiroivempaa duunia laajemmasta luottamusverkostosta. Minulle on tärkeää saada aloittaa asioita tai puhaltaa henkeä oleelliseen, mutten ikinä voisi olla toimari tai muu kriittinen kulmakivi, joka jää vuosikausiksi vastaamaan toiminnan päivittäisestä pyörittämisestä tai hallinnoinnista.
Vastaavasti heille on ollut tärkeää, että olen ollut aloittamassa inspiroivia juttuja, joiden ylläpitäminen, myyminen, brändääminen, logistiikanhalllinta ja jatkokehitys on tarjonnut heille tavallista mielekkäämpää duunia.
Mitään ei olisi tapahtunut, jos emme olisi alunperin päässeet löytämään toisiamme yli rajojen ja sosiaaliluokkien.

Omassa elementissäsi

Missä roolissa loistat ja kukoistat? Mitkä palaset pitää olla kohdillaan, jotta virtaus, kehitysvauhti ja toisia hyödyttävä kontribuutio maksimoituu? Matkalla autuuteen tarvitset toisia, joiden vahvuudet täydentävät heikkouksiasi, jolloin pääset toimimaan flowssa luontaisista vahvuuksistasi käsin – kuin Huberman, jonka ei tarvinnut miettiä edes työmatkaa, kun laitos tarjosi sohvan missä nukkua ja vessan, jossa pestä hampaat.

Suomessa vallitsee edelleen ajatus että ”kyllä minä itse teen kaiken ja vastaan kaikesta”. Siinähän se elämä sitten menee, hashtag ruuhkavuodet. On järkevämpää tiedostaa, missä osa-alueissa en ehkä koskaan tule olemaan kovin kilpailukykyinen verrattuna luonnonlahjakkuuksiin, ja etsiä valmiit rakenteet, instituutiot, kaverit, kämppikset tai tiimijäsenet, joilta löytyy ne taipumukset tai resurssit, joista vastaaminen ei tekisi minua koskaan kovin onnelliseksi; joiden unohtaminen vastuulistaltani vapauttaa suoranaiset supervoimat. Mistä voi löytää oman supertiimin? Todennäköisimmin elotiloista, kotibileistä ja kutsutilaisuuksista.

Wealth Dynamics

Ihmisiä voi luokitella monin tavoin. Yksi karkea jaottelu on jalat maassa vs. pää pilvissä. Miksi asuin juuri sen tietyn kämppiksen kanssa peräti kolme ja puoli vuotta, vaikkei asunto ollut alkuunkaan makuni mukainen? Koska hän on flowssa hoitaessaan jalatmaassa-roolin mukaisia tehtäviä, kun taas minä kukoistan leijaillessani yläpilvissä. Häntä ei haitannut hoitaa tiskejä tai deadlineja, kun taas minulle oli luontaista hommata talo täyteen ties mitä superfoodeja & huipputyyppejä luovan leijailuni seurauksena, molempien tueksi.

Parhaiten toimin, kun saan tehdä töitä pienessä erikoistiimissä, josta löytyy kaikki tarvittava osaaminen ja voimavarat esimerkiksi upeaan mediatuotantoon, tapahtumanjärjestämiseen tai tuotekehitykseen. Parhaassa tapauksessa voin vaikka unohtua luovan prosessin pariin, kun valtio, firma, yliopisto, bisneskiihdyttämö, kämppis tai jokin muu rakenne tekee muun elämän niin helpoksi, ettei samaan aikaan tarvitse juurikaan miettiä arjen pyöritystä. Jos tukirakenne tai -tiimi puuttuu, elän mieluummin tosi yksinkertaisesti, jotta pyöritettävää on mahdollisimman vähän, kuin että kadottaisin luovuusflown velvoitetaakan alle.

Joku toinen taas toimii parhaiten, kun hän saa kerryttää omaisuutta, hallinnoida hintavia resursseja, optimoida monimutkaisia prosesseja, neuvotella isoa diiliä tai johtaa tiimiä.

Ei tietenkään pidä hirttäytyä idealismiin tai toiveajatteluun. Kaikkien on hyvä osata vähän kaikkea, ja löytää itsestään eri puolia, eikä ainakaan jäädä odottamaan, että maailma järjestäisi olosuhteet täydellisiksi juuri minua varten. Jokaisen on kuitenkin hyvä tutkia itseään. Oletko eniten elementissäsi yksin koneen tai kankaan ääressä, vai pienessä kulissien takaisessa erikoisosaajien tiimissä, tai ehkä yleisöjen edessä parrasvaloissa? Vaiko starojen tukihenkilönä tai asiantuntijan personal trainerina?
Rakastatko pitää tuhat lankaa käsissä ja paperit järjestyksessä, vai onko sinulle luontevampaa unohtaa tämä maailma ja kadota kuukaudeksi tutkijan kammioon tukka sekasin parta ajamatta?

Saatat olla yhden kaverin, kumppanin, kämppiksen, kampuksen, asuntohotellin, ateljeen, etätoimiston tai muun logistiikkaratkaisun päässä virtauksesta, jossa loistat elementissäsi, kehityt kukoistuksessasi, et joudu juurikaan miettimään epäolennaisia pikkuseikkoja, tuotat valtavasti hyvää maailmaan, inspiroit toisia ja tunnet kestävästi kasvavaa kiinnostuksen täyteistä täyttymystä pelkästä olemassaolosta.

Tai sitten voi kaiken kannatella itse, kuin kunnon kansalainen konsanaan.

Sitä helposti kuvittelee, että olen onnellisimmillani kun teen kaikkea sitä, minkä ensisijaisuuteen Hollywood ja mainosmedia saa minut uskomaan. Elo on mahtavaa, kun kulutan siihen, käytän tähän, tuhlaan tuohon ja haalin enemmän (taakkoja) kuin sinä. Olen siellä ja täällä.

Käytännössä ”vapautta”, omaisuutta ja jopa spendaamistakin paremmalle tuntuu toimiva tiimityö, ja sen mahdollistama siunauksellinen arvonsyntyprosessi, jota saan olla todistamassa. On voimaannuttavampaa luoda kuin kuluttaa. Toisiaan täydentävien, arvojen tai visioiden tasolla yhteensopivien, ihanuustyyppien läheisyys lienee elämän siistein juttu.
Kun sitten lopulta pääsee kaiken tämän kasvun, riemun ja synergian seurauksena hienolle veneelle flexaamaan, se on kuorrutus kakun päälle.

Sosiaalinen pääoma

Olen ehtinyt seuraamaan monien lahjojaan löytäneiden ja maailman mahdollisuuksista innostuvien edistymistä ja elämänkaarta. Kun joku järjestää olosuhteensa niin, että hän altistuu lukuisille ”Click Momentseille”, eli että tänäänkin on mahdollista törmätä tärkeään keskusteluun, joka antaa juuri oikean oivalluksen, ratkaisun tai kontaktin… laiffi etenee kauniisti kohti unelmia.

Eräs ystäväni asuu Lahdessa, mikä on tarpeeksi lähellä pääkaupungin, Tampereen ja monen muun sosiaalisia seikkailuita, ja Lahti itsessäänkin tarjoaa monenlaista virikettä luontoharrastuksista kahvilakulttuuriin. Tyyppi oli pitkään hieman jumissa sinänsä hyväpalkkaisessa ja mukavaa elämää mahdollistavassa korporaatiokeskijohdossa. Kun hän hauskaa hengailua ja upeita elämyksiä arvostavana elämästänauttijana lähti duunista vapaille markkinoille, on pian löytynyt toinen toistaan lukratiivisempia mahdollisuuksia, kumppanuuksia ja vaikka mitä. Eikä ihme, koska Pekalla (nimi muutettu) on tapana etsiä elotiloja, kolmansia paikkoja, ja hakeutua mitä hauskimpiin tapaamistapahtumiin.
Mahdollisuuksia voi saada sattumanvaraisena salamana taivaalta, mutta yleensä ne tulevat ihmisten muodossa, mieluiten korkeaviritteisessä tunnelmassa.

Minunkin toimintani on ollut pääosin nousujohteista siitä asti, kun löysin itsestäni sosiaalisen nautiskelijan, erikoispaikasta toiseen silmät auki seikkailijan. Välillä kun ajatusten vaihtaminen, mastermindaaminen ja muu kehittäviin tyyppeihin törmääminen on jäänyt pitkäksi aikaa miltei pois, on nousujohde kääntynyt alamäkeen. Joskus jopa hetkellinen menestys tai suosio on saattanut aiheuttaa epäterveen eristäytymistarpeen. Mustasukkainen parisuhde voi vaivihkaa vaimentaa liekin sosiaalisesta seikkailusta. Nykyään myös vaarallisilla viruksilla on tapana sulkea menomestoja.

Elämä alkaa auton hankinnasta?

Kun hankin surullisenkuuluisten sulkutoimien aikana viihteellisen kulkuvälineen, kuvittelin kärryn olevan usein täynnä väkeä hupiajelulla. Autobileet! Miksei Tesla voisi toimia kolmantena paikkana, kohtaamistilana yhteislauluineen ja hauskoine Spotify-playlisteineen.

Käytännössä kävi päinvastoin: kalliin kiesin omistaminen vähensi elotilojen osuutta elämässäni, samasta syystä kuin reppureissaajille sanotaan ”travel light”, eli pakkaa mahdollisimman kevyesti: ”Se on roinaa joka jarruttaa”, kuten Tiktak laulaa. Nyt, kun asun yksinkertaisesti ja olen opetellut elämään pienellä päiväbudjetilla, minulla on vähemmän huolehdittavaa, enemmän mahdollisuutta jäädä suusta kiinni ja unohtua lähimetsään lepuuttamaan hermoja ilman puhelinta. Etenen taas vauhdikkaasti, koska kauppareissullakin saatan saada ylös tärkeitä muistiinpanoja edistyspäiväkirjakansioon, kun samaan erikoiskauppaan sattuu toinen yhtä innokas Kotitila-fani, jonka kanssa päädymme käymään kivaa kehityskeskustelua kahdeksi tunniksi. Syy, miksi hän suostuu opettamaan minulle niin tärkeitä salaisuuksia, on se kun viikkoja aiemmin pidimme hauskaa Natural High -hippifestareilla.

Nyt loppukesää kohden laiffini on alkanut tuntumaan vähän samalle kuin teininä, paitsi että saan nauttia siitä kehittyneempänä versionani. Sattumoisin juuri tänä kesänä törmäsin tähän kolmannen paikan käsitteeseen.

Jos meinaan selvitä tämän päivän velvoitteista, on tietenkin tärkeää, että pistän ne hoitumaan.
Kun tahdon selviytymisen lisäksi edetä upeaan suuntaan, voi olla jopa vielä olennaisempaa seikkailla & chillailla mestoilla, jotka vetävät puoleensa hulvattomia elämystenjahtaajia. Ratkaisun ydin on kolmas paikka tai useampi, yhdistettynä tulotasoon nähden vapauttavan maltilliseen kulutukseen.

Kun kommunismi toimii

Historiasta tiedetään, ettei kommunismi kannata, kun kansalaiset pakotetaan luovuttamaan omaisuutensa ja päätösvaltansa vallanhimoisille ideologeille jossain kaukana kotikylästä. Silti antoisimmat suhteet ovat kommunismia: sitä sanotaan läheisyydeksi, toiselta nimeltään hynttyyt yhteen. Mitä mahtavampi meininki sulla on rakkaan frendin kanssa, sitä vähemmän jaksat nipottaa rajoista tai omaisuudesta, ja hyvä niin. Vaikka konsultaatiotuntisi arvo olisi tavallisesti sata euroa, et silti laskuta edes kymppiä vartin juttelusta. Kun pidän kämppiksistäni, on ilo kantaa vaivalla hakemani jättivesimeloni yhteiseen pöytään, eikä tarvitse setviä saatavia ahdistavan tilientasausaplikaation kautta. Kämppis, joka lähettää 71 sentin laskun hakemastaan talouspaperirullasta, tahtoo selvästikin pitää itsensä etäisenä.

Ihminen on luonnostaan vähän kommunistinen, eli sosiaalinen. Meillä on sisäsyntyinen tarve ja taipumus muodostaa yhteisöä; voimme parhaiten saadessamme jakaa tilaa, aikaa ja resursseja. Sano yksikin romanttinen elokuva, jossa päähenkilöt eivät jaa safkaa rajojen hälventymisen ja kaikilla tasoilla tapahtuvan lähentymisen symbolina? Eivät he ala tasaamaan ruokatilejä kesken romanttisen kohtauksen. Rakkauden huumassaan he eivät edes neuvottele yösijan hintaa sen mukaan, mennäänkö meille vai teille.

Suomalaisten kannattaa harrastaa jakamista, kuten täällä on ennen tehty. Ei niin, että suojellaan tiukasti omaa ylhäisessä yksinäisyydessä ja ”jaetaan” verojen kautta, vaan pidetään kivaa ja annetaan kylmyyskoneiston nuolla näppejään. On terveellisempää, onnellisempaa ja lämpimämpää tehdä kuten Thaimaassa ja tilata monta eri annosta keskelle pöytää ja jakaa ne koko pöydän kesken. Saaliin jakaminen, kaverin auttaminen ja tavaroiden lainaaminen on jotain, mitä olemme menestyksekkäästi tehneet luultavasti miljoonien vuosien ajan.

Työelämässä ja isossa yhteiskunnassa asioidessa on tärkeää pitää puoliamme ja olla tarkkana omaisuudestamme, tai muuten joku tuntematon voi viedä sen. Kuitenkin terveys tulee siitä kyläyhteisömeiningistä, kun lähellä oleva naama on ystävä, heimoperheen jäsen, jonka kanssa voi antaa tiukkojen nipotusrajojen sulaa pois nauruun, leikkiin, pelleilyyn ja kosketukseen. Se vaatii paikan tai useamman, jossa pääsee usein, jopa päivittäin, toteuttamaan ihmisiä toisiinsa lähentävää liittoutumista.

Jakaminen ja muu Maailman talousfoorumin muotipuhe on hyvää, kun se tapahtuu vapaaehtoisesti toisiinsa luottavien kesken, jotka tuntevat perhemäistä yhteenkuuluvuutta. Tarkkarajainen erillisyys on kauhean tehotonta ihmisen kokoisessa mittakaavassa, vaikka se onkin välttämätöntä monissa muissa tilanteissa.

Kuvittele, jos sinulla olisi kymmenen kaveria, joihin luotat täydellisesti ja joiden kanssa tuntuu niin hyvälle, ettet tarvitse juurikaan kallista erillistilaa. Voisitte asua halpaan hintaan mitä hienoimmissa luksustaloissa ja perus tulotasollakin ajaa vaikka yhteis-Ferrarilla. Kolmas paikka ei suoraan tarjoa kaikkea tätä, mutta on lähes välttämätön välivaihe, jotta paikalliset pääsevät aloittamaan kaikkien elämänlaatua kovasti kohottavan lähentymisen.

Ideoita ihmisten ilmoille pääsyyn

Seurakunnat

Ateistit eivät aina jaksa luoda kauniita tiloja, mihin saa tulla sellaisena kuin on. ”Rationaaliset” miehet luovat rumia räkälöitä tai meluisia klubeja, jonne tilataan byrokratiakoneiston kautta kallis soittaja, jonka palkan maksamiseksi pitää myydä ylihintaista halpisolutta tai vähintään korkeakatteista valkovehnää.
Joyful Beat -nuorisoklubilla ei tarvinnut myydä viinaa, koska kulttuuri kasvoi sisäsyntyisesti. Ei tarvittu Tauskia paikalle, kun iloinen väki veti toisiaan puoleensa, ja kävijöistä lahjakkaimmat saivat viihdyttää toisia, melkein kuin Sompasaunalla. Henkilökunta oli nuorisotyöläisiä, jotka joka tapauksessa saisivat palkkaa, mutta ehkä työläämmästä ja tuloksettomammasta työstä. Tiloihin seurakunta tai kaupunki investoi joka tapauksessa, joten miksei samalla investoinnilla voisi saada aikaan puoleensavetävää meininkiä? Kirkko ja kaupunki omistaa jo paljon tiloja, jotka ovat enimmäkseen tyhjäkäytössä. Ja sitten nuoret notkuvat ostarilla, kun ei muutakaan ole?

Kun kävelet mihin tahansa paikalliseen kirkkoon tai seurakuntatilaan, löydät lehden ja esitteitä, joissa näkyy, mitä kaikkea toimintaa on tarjolla lähiseudulla lähiaikoina. Hiljattain kokeilin tätä taktiikkaa, ja päädyin mm. syömään erinomaista safkaa, joka maksoi vain 3 euroa, ja sain luvan soittaa ja laulaa, vaikka sali oli varsin täynnä väkeä. Sain jopa kutsun tulla syksyllä vastaamaan parin seurakuntatapahtuman musiikkipuolesta ammattilaisen kanssa, jotta saadaan lauluun ja soittimiin moniäänisyyttä. Maallistuneessa maailmassa moista ei juurikaan tapahdu, kun henki loistaa poissaolollaan. Sekulaarisemmassa känniravintolassa et saa lupaa, koska byrokratiabisnes vastustaa spontaaniutta ja siten kulttuuria. Saat tilata kaljan, kahvin, valkosokerin tai vehnäjutun ja istua kiltisti pöydässä, mutta älä tee mitään yllättävää, mistä syntyisi muistoja. Pysytään mieluummin puolitietoisessa latteusmoodissa, missä mikään ei yllätä.

Ei tarvitse olla hihhuli vieraillakseen ”hihhuleiden” hallinnoimissa tiloissa. Voit vaihtaa sanan ”Jeesus” tai ”Jumala” näiden edustamiin hyveisiin kuten ”rakkaus” ja ”viisaus”, niin huomaat, että teillä on paljon yhteistä. Ainoastaan kyynikot pysyköön poissa. Tosin ainakin kristittyjen paikkoihin myös he ovat tervetulleita, koska ”eivät terveet tarvitse parannusta, vaan…”

Uskoi mihin tahansa tai ei, elämä on tutkitusti parempaa, kun siihen sisältyy ihmeitä.

Lounaspaikat

Lounasaikaan saat nauttia tasokastakin ravintolaruokaa ja mukavaa miljöötä kohtuuhintaan.
Kun superfood-ala oli alkutekijöissään, yritin houkutella alan toimijoita samoihin laatulounaspöytiin. Kaikki kuitenkin syövät lounasta, joten miksei samassa paikassa? Heti alkaa pöydän ääressä vaihtua vinkit, kontaktit ja kehityskeskustelut.

Mitä, jos ottaisi tavaksi syödä arkilounasta lähiseudun inspiroivimmaksi katsotussa ruokalassa ja tehdä siitä vakiokohtaamispaikan? Jos sinä ja yhä useampi kaverisi jo asioitte siellä tyypillisesti klo 11-13 välillä, voi kuka tahansa tapaamishalukas pölähtää paikalle samoihin aikoihin, kuin koulussa konsanaan. Vaikket aina olisi mestoilla, jossain vaiheessa teitä on jo niin paljon, että heimoseuraa löytyy, kun sinne vaan ilmestyy työpäivän puolivälissä. Henkilökunta on varmasti innoissaan arvostuksestanne.

Tapahtumat

Toimivimpia ovat orgaanisesti syntyvät, kuten Ravintolapäivä, joihin ei kysytä lupaa kontrollikoneistolta, vaan ne kehittyvät kansan omasta tahdosta kaikkien iloksi.

Keinotekoiset ”verkostoitumistilaisuudet” eivät ole parhaita verkostoitumistilaisuuksia. Uudet ystävät ovat yleensä löytyneet, kun kokoonnutaan intohimojen ympärille niiden itsensä vuoksi, jolloin kanssaintoilijoiden kohtaaminen seuraa sivuvaikutuksena. Jos sinä rakastat skeittailua ja minä myös, on luontevaa tutustua siihen tarkoitukseen rakennetussa puistossa tai jopa sitä rakennellessa.
Kun alat olla tuttu naama arvostamiisi aiheisiin liittyvissä tapahtumissa, ja alat itsekin tunnistaa kasvoja, jossain vaiheessa joku avaa suun.

Jos et jo tiedä sinua kiinnostavan aiheen päätapahtumia, aihe ei ehkä kiinnosta tarpeeksi. Let’s go!

Harrastukset ja kerhotilat

Vuosi sitten Joensuussa majailin suurimman osan ajasta tenniskaverin luona. Saatoimme lauantai-iltana suunnata hetken mielijohteesta hallille testaamaan lyöntitekniikkaan liittyvää oivallusta. Ei minulla mitään kenkiä ollut, mutta paljain jaloin ja lainamailalla kulki peli oikein hyvin. Lopulta viritimme karaokevehkeet kehiin, ja lauloimme tuntikausia yläparvelta niin, että yöllinen halli kaikui.
Ei pelipaikan ovikoodia jaettu kelle tahansa, mutta kämppis sattui kuulumaan palloseuran legendoihin, joten hän pystyi käyttämään treenipaikkaa kolmantena tilanaan kuin talonmiesoletettu.

Tässä lienee olennaisin syy, miksi minun on ollut aina vaikeaa sopeutua isompaan kaupunkiin, ja Hesassa tai Tampereella asuessanikin olen vähän väliä kanavoitunut kotiseuduille huilaamaan.
Olen pian lähdössä kunnolla mukaan Kotiinpaluu-nimisen heimon toimintaan, joka toimii aluksi netissä ja jatkossa yhä enemmän yhteisissä paikoissa. Kotiinpaluu-sanalla on monta merkitystä, mutta yksi niistä on konkreettinen kotiseuduille paluu. Mitä pidempään asut samalla seudulla, sitä runsaammin kumuloituu vuosia, joiden aikana olet löytänyt ja jopa luonut elotiloja, hionut niissä olemisen tapoja, keksinyt mikä toimii, jättänyt vähemmälle reittejä tai paikkoja mistä et pidä. Kertyy yhteistä historiaa sinulle rakkaiden paikkojen, asioiden ja harrastusten parissa pyörivien ihmisten kesken. Kaikki vaan toimii, kuin tanssi, jota olet treenannut pitkään tutussa tiimissä.

Hiljattain Parkanossa, toisessa myöhäisnuoruuden paikassa jossa ehdin asua viitisen vuotta, huomasin samaa maalaistalon isännässä, joka on asunut siellä vuosikymmeniä samassa osoitteessa: hän tietää mestat, tuntee tyypit ja saa halutessaan pääsykoodit paikkoihin, jotka eivät oikeastaan ole julkisia.

Minullakin oli jotain samaa, kun toimin terveysalan ahkerana äänitorvena yli vuosikymmenen verran: lopulta oli vapaa pääsy vaikka ja minne. Joskus kun suunnittelin lumoavaa treffipäivää jakaakseni elämyksiä nais-oletetun kanssa, huomasin että wow, miten on mahdollista, että voin soittaa suoraan maan parhaalle apteekkarille ja saan samantien meille VIP-esittelykierroksen paikkaan ja sen ei-julkisiin tiloihin sekä ilmaiset hemmotteluhoidotkin? Siitä saatoimme jatkaa Mannerheimintielle, jättää Teslan härskisti kävelykadulle ja siirtyä testailemaan maan hienoimpia pukuja + nauttimaan ilmaisista laatutarjoiluista, koska paikan omistaja oli lukenut kirjani ja piti siitä. Ja sitten kunnianhimoisimpia kombuchoja keittelevän panimon kellariin kuuntelemaan musaa ja maistelemaan herkkujuomia, free of charge. Avaimet joka paikkaan.

Silti minulla ei edelleenkään ollut ihan varsinaista elotilaa, eli miltei aina auki olevaa omalle tuntuvaa kantapaikkaa kotikorttelin kulmilla. Sellaisen mahdollistava asema syntyy ehkä vasta, kun malttaa jäädä kotiseuduille, tai jonnekin missä viihtyy, tuottaen sosiaalista arvoa vuosikausien ajan paikallisesti, fyysiseen lähiympäristöön panostaen.

Nykymaailmassa moni ei koskaan palaa kotiseudulleen, vaan jahka on voitettu urapelissä, muutetaan kauas kaikesta. Sieltä sitten ajellaan hienolla autolla isoon keskustaan, jos täytyy nähdä ihmisiä.
Mieluummin haluan juurtua lähiseutuun, jossa olen. Tai muuttaa mestaan, jonka paikalliskulttuuria, elotiloja ja niiden välisiä reittejä fiilaan sydämestäni.

Saunat, uimahallitkin

Suomi on tuhansien saunojen maa. Sompasauna lienee pääkaupungin ainoa yleisestyi tunnettu Third Place, joka on syntynyt orgaanisesti ihmisten tekemänä, ja siksi on tavallaan lähes aina auki. Liekö muuallakin vastaavaa?
Keke on ryhtynyt valmistamaan liikuteltavia saunoja vanhoista hevoskärryistä. Sellainen voi muuttaa minkä tahansa julkisen rannan hetkessä elon ja ilon kohtaamispaikaksi.

Rannat ja puistot

Joensuussa totuin, että melkein koko kaupunki on jonkinlaista puistoa, nurmea, metsää ja kaunista rantaa. Pääkaupungin vaikutuspiirissä huomasin, että muita naurattaa, kun sanon meneväni puistoon – koska suuressa osassa Suomea puistoon meneminen ei ole sosiaalinen elämysseikkailu, paitsi ehkä ”elämänkoululaisille”, laitapuolen kulkijoille ja kodittomille.

Pohjois-Italiassa havaitsin, että puisto on elotiloista eloisin: se on paikka, mihin tullaan kokemaan ja kohtaamaan. Lontoossakin Hyde Park oli selvästi place to be, jossa laiffittelu tapahtuu ja kulttuuri kukoistaa.

Suomessa meillä on kaupungissa ja sen laitamilla valtavasti hyvin hoidettua, kaunista ja viihtyisää viherkaistaletta. Jokainen voi kokeilla seuraavaa tapaamista ehdottaessa, että mitä jos mennäänkin puistoon perus kahvilan sijaan?
Juu, kesä on täällä lyhyt – mutta kylmimpänä syksynäkin voi olla kivempi joskus kävellä lähiluontomaisemissa kaverin tai lapsen kanssa tarpeeksi tasokkaissa talvivaatteissa, kuin jumittaa pelkästään sisällä.

Kaverit asuvat kommuunissa lähellä Tahmelan rantaa Tampereella. Kerran kuulaana syyspäivänä hyppäsin Tahmelasta kyytiin, kun ryhdyttiin soutamaan suunnilleen kilometrin matkaa kotiin. Tuollaiset kokemukset jäävät mieleen eri tavalla kuin kahvilassa istuminen, vaikka olisit lokakuun tihkusateessa ilman paitaa. Suomessa kun ei kovin elämyksellisiä kahviloita edes ole.
Joensuussa opiskeluvuosina tapasin tosi kivan ja yliälykkään naisen, jonka kanssa päädyimme usein kahdestaan tai isommalla porukalla tekemään kotiläksyjä, milloin kenenkin luo. Jos halusimme tehdä jotain muuta kuin lukea, emme todellakaan menneet kahvilaan istumaan, vaan hankeen tarpomaan joenrantaa pitkin tai lähiladulle hiihtämään. On kiva tulla kotiin vaatteet märkänä, laittaa ne kuivumaan ja mennä vaikka saunaan. Keli ei saa hidastaa hulluttelua.

Nyt, kun syksy vaanii nurkan takana, en voi pian enää kesäiseen tapaan näpytellä tietsikkaa pihalla, eikä puhelinhommiakaan ole kiva tehdä syyssateessa sormet kohmeessa. Silti sosiaalisiin seikkailuihin ulkoilma toimii melkein sitä osuvammin, mitä extrememmät olosuhteet; muistaa vaan pukeutua. Tai joskus juoksee elotilaan ilman paitaa räntäsateessa paljain jaloin, sekin herättää keskustelua.

Ulkokioskit

Jos joku jaksaa tarjota meilläpäin harvinaisen mahdollisuuden ulkosalla kupposteluun, paikalliset antavat tukensa projektille:

Käpylän lippakioskin uudet 21-vuotiaat yrittäjät menivät kioskiin rälläkällä sisään – nyt koko seutu on heidän takanaan

https://yle.fi/a/74-20033052

Käpylän lippa­kioski aukesi vuosien tauon jälkeen: ”Fantastista”

Käpyläläiset olivat ilahtuneita siitä, että kioski avasi jälleen ovensa. ”Luulin, että kaikki myydään loppuun ensimmäisen tunnin aikana”, kuvaili yksi pitäjistä.
https://www.hs.fi/kaupunki/helsinki/art-2000009614371.html

Joensuussa viime kesänä kävelin peruspäivän alkajaisiksi paljain jaloin puoli kilsaa Kirkonmäelle tekemään hommia (mukana puhelin ja usein myös läppäri). Jossain vaiheessa jatkoin rantaa pitkin kesäkioskin kohdalle, jossa pysähdyin viereiselle pikku hiekkarannalle datailemaan jalat vedessä, joskus jokeen pulahtaen. Siitä saatoin jatkaa Konttiravintolalle, jonka joustavasti määritellyllä terassialueella sai nauttia laatulounasta ja työskentelyrauhaa aurinkovarjon suojassa tai jopa puun katveessa jalat nurmella. Ah, tuleepa onnellinen olo, kun annan mielen harhailla niihin maisemiin! Keskityin koko sen viisi viikkoa melkein aamusta yöhön erinäisiin digitaalisessa maailmassa tapahtuviin tehtäviin, joten en jutellut tosimaailmassa kellekään juuri mitään. Silti oli ihan parasta olla keskellä elämää, seikkaillen täydellisyyttä hipovista kolmansista paikoista seuraaviin, poiketen välillä vaikka läheisellä luontopolulla tai joen takaisella kukkulalla.

Hyvää tekevät pienyritykset

Jos sinulla on kiitollisia asiakkaita, jopa innokkaita faneja, voitko auttaa heitä tapaamaan toisiaan? Jos paikka menee kiinni kuudelta, voiko sen jälkeen joskus olla avoimien ovien ilta, tai vaikka lauantainen kanta-asiakakkaiden kohtaamiskerho?

Jos lähiseudulla on kiva kahvila, ravintola tai muu mukava pikkufirma, ota kaverit mukaan, josko siitä syntyisi otollinen vakkaripaikka pikku heimollenne. Linkkaa liiketilan omistajalle tämä artikkeli, niin hän tietää taatummin, mikä on Elotila, miten yhteisö voi auttaa hänen yritystään ja kuinka yhtiö voi auttaa yhteisöä.
Miksei paikallista yrittäjää voisi lopulta tukea konkreettisestikin jossain hommassa tai kehityshankkeessa, jopa talkoovoimin? Siinä jos missä syntyy alkukantaisen kaltaista sosiaalista yhteyttä ja jakamista, ajalta ennen rahan keksimistä.

Ostoskeskukset

Ostarit, kaikessa epäcooliudessaan ja tunkeilevassa ylitarjonnassaankin, vastaavat monikäytön ja mestoille jäämisen notkumistarpeisiin entistä tietoisemmin, nykyään jopa viraliisine etätyötiloineen.
Kun halusin saada aikaan kunnolliset luentoslaidit, pyöräilin parina aamuna Kalliosta Kaaren ostarille Keskuspuiston läpi kaupunkipyörällä. Luentotapahtuman järjestäjät saapuivat saman kauppakeskuksen sohville datailemaan omia juttujaan. Välillä otettiin IG storyyn videota, kun juostaan ostarin tyhjää käytävää täysiä tarkoituksena saada aikaan mahdollisimman pitkä villasukkaliuku.

Ostarilla voi viettää kokonaisen työ- ja leikkipäivän taas sitten kun syksyn harmaudessa tarvitsee sisätilan. Ilmaistilaa saa hyödyntää, vaikkei ostaisi mitään. Ja toisaalta valikoimaa riittää, kun jossain kohtaa kiinnostaakin aterioida tai vaikka katsoa leffaa.

Suomessa ei ole kovinkaan legendaarisia toreja tai aukioita, missä olisi aina elämää. Ostoskeskukset ovat osittain alkaneet paikkaamaan tätä puutetta. Kalasataman REDIstä löytyy jopa vartavasten tilat vapaalle oleskelulle sekä piano, jota saa soittaa ohikulkijoiden iloksi tai harmiksi.

Salongit, hevostallit – ja hotelliaulat!

Et ehkä ajatellut mitään näistä?

Lisää liian helposti unohtuvia ideoita sosialisaatioon:

• parkour-ryhmä
• vapaamuotoinen acappella-kuoro, joka treenaa hauskoja hittibiisejä hääkeikoille ja spontaaneihin yllätysesiintymisiin
• Hoffice-päivä eli Home Office -kokoontuminen, missä kodista tulee päiväksi toimisto ja elotila. Kaikki kertovat vuorollaan hoffice-päivän alussa, mitä aikovat saada aikaan, ja sitten tehdään ehkä kolme tuntia kovaa työtä, jossa on sallittua auttaa kaveria tai kysyä neuvoa, kunhan pysytään aiheessa. Sitten syödään, ja sitten taas hommia. Hommapäivän jälkeen voi halutessaan jäädä juhlimaan onnistumisia.

• Yhä useammista kirjastoista tehdään nykyään olemiseen ja etätyöhön houkuttelevia paikkoja.
• Leikkikenttä lapsiperheille. Vanhemmat voivat tutustua samalla kun lapset leikkii (ehkä hurjimmat aikuisetkin)
• Tori, markkinat
• julkiset puutarhat, kasvihuoneet, botaniat, joihin saattaa päästä edullisestikin
• museoissa voi parhaimmillaan olla ideaa
• Leffateatteri saattaa nykyään olla inspiroiva paikka ihan vaan fiilistelyyn, vaikkei edes menisi leffaan.
• Vähän kivempi urheilupaikka. Padel-halleista monet tehdään nykyään niin, että sinne kelpaa jäädä kirjan tai läppärin kanssa pidemmäksikin päiväksi. Joskus ollaan kavereiden kanssa aloiteltu tai tauotettu työpäivää Kisahallissa: muutamalla eurolla saat leikkiä niin kauan kuin kunto kestää kaikkea pingiksestä juoksukisailuun. Siitä sopii jatkaa mihin tahansa lukuisista lähiseudun lounaspaikoista, ja sitten takaisin Kansalaistorin tai Kaisaniemen kirjastolle.
• Voisiko vanhainkodeissakin järkätä jotain jännää, vähintään yhteismuisisointia?

Yhteisöllisempi asuminen

Viime aikoina on alettu rakentaa kerrostaloja, joissa on kunnolla yhteistä tilaa. Kävin katsomassa sellaista Arabianrannassa muutama vuosi sitten uutta asumusta etsiessäni. Kuulemma Kalasatamaan on valmisteilla vielä yhteisöllisempiä asumuksia:

Kerros­talon asukkaille on kehittynyt poikkeuksellinen yhteis­henki – mutta kerros­taloa ei ole vielä olemassa

Yhteisöllisyys on Kalasatamaan valmistuvan Pasaati-talon erikoisuus, jonka peruspilareita asukkaat valavat jo vuosia etukäteen.

HELSINGIN Verkkosaareen on suunnitteilla talo, jossa rappuun samaan aikaan osuvaa naapuria ei välttämättä paetakaan hätäpäissään.

Naapurit nimittäin tuntevat jo toisensa, vaikka taloa ei ole olemassakaan. Talosta on vasta piirustukset.

https://www.hs.fi/kaupunki/helsinki/art-2000009349956.html

Rakenna kotisi meren rantaan

Ankkuri on Stadiin ry:n uusin kohde. Se sijaitsee upealla kulmatontilla meren ja kanavan yhtymäkohdassa Pohjois-Verkkosaaressa. Tule mukaan rakentamaan yhteisöllisiä ja ekologisia ratkaisuja suosivaa kotitaloa yhdessä tulevien naapureidesi kanssa!

► Yhteiset tilat kutsuvat kohtaamaan ja
tekemään yhdessä.

► Tarvitset vähemmän omia neliöitä. Yhteisissä tiloissa on kaikki tarvittava kuten iso olohuone keittiöineen, vierashuone, kattoterassi & viherhuone, saunaosastot, takkahuone ja talopesula.

Stadiin.fi

Pasaati-talossa yhteisöllisyys on mahdollisuus 

Pasaati-talosta tulee muuten normaali asunto-osakeyhtiö, mutta siinä on tavallista enemmän yhteisiä tiloja. Asukkaiden yhteisessä käytössä ovat muun muassa monitoimisali keittiöineen sekä ylimmän kerroksen saunat, takkahuone ja harrastustilat. Kaiken kruunaa kattopuutarha merinäkymineen.

Yhteisöllisyydellä tarkoitetaan tässä yhteydessä sekä rakennusaikaista yhteistyötä että asumisaikaista sopimuksenvaraista yhteistoimintaa asukkaiden arjen sujuvoittamiseksi ja asumisviihtyvyyden parantamiseksi. Asumisaikaiseen yhteisötoimintaan osallistuminen on vapaaehtoista.

Talossa on myös vierasasunto asukkaiden vieraiden lyhytaikaiseen yöpymiseen.

Asukkaat osallistuvat tilojen suunnitteluun 

Talon tulevat asukkaat ovat mukana suunnittelemassa sekä omaa kotiaan että talon yhteisiä tiloja ja rakenneratkaisuja.

https://www.pasaatitalo.fi/mika-pasaati-talo

Se, millaiseksi Poijun yhteisöllisyys käytännössä muodostuu, riippuu asukkaista. Kokemus on osoittanut, että suunnittelun ja rakentamisen aikana ihmiset tutustuvat hyvin toisiinsa. Ja kun unelma on toteutunut ja asutaan valmiissa talossa, aktiiviset keksivät hauskaa ja hyödyllistä yhteistä tekemistä. Se on kuitenkin vapaaehtoista. Jokaisella on talossa myös oma koti ja oma rauha.

Poiju-hanketta ei ole tarkoitettu sijoittajille, vaan kodin rakennuttamiseen itselle.

Onko uusi kotisi yhteisöllisessä kerrostalossa Kalasatamassa? (Hemistan.fi)

Nämä yhteisöllisyyttä ja osallistumista mahdollistavat kerrostalot ovat kuulemma suosittuja kuin Coldplayn konsertti, joten niitä kannattaa luoda lisää. Etenkin lapsiperheet ovat lopen kyllästyneitä elämään ilman kolmatta paikkaa kohtaamiseen.

Pääkaupungissa on Noli-hotelleja, joissa huhujen mukaan saattoi olla aina bileet silloinkin kun muu maailma kärvisteli lockdowneissa. Noli-hotelli on tehty alusta asti elotilaksi: voit asua pienessä huoneessasi vaikka vuoden, ei tarvitse siivota tai säätää, ja muu rakennus on täynnä neutraaleja kohtaamispaikkoja, kuten eloisa aula, kattoterassi, sali ja saunaosasto. Tietotyö sujuu samassa hotellissa. Juuri näin! Kukaan ei elä siivotakseen yksin kotona, joten minimoidaan hankaluudet ja tuodaan kohtaamiset, verkostot ja yhteisetkin työsessiot maksimaalisen lähelle. Nolin aulatilat on tehty viihtymiseen eikä patsasteluun.
”On kivaa vaikka lukea kirjaa aulassa, jossa on ihmisvilinää.”, sanoo elotilakompleksin asukas.

Itse asun Vantaalla 80-luvun silloisessa luksustalossa, jossa asuu kolme lasta elävöittämässä kahdeksan aikuisen arkea. Ei tarvitse lähteä mihinkään, ja silti saa päivän naurut viimeistään illalla yhteiskeittiössä. Tämä talo on ensimmäisen paikan eli kodin, toisen eli työpaikan ja kolmannen eli kohtaamispaikan yhdistelmä.

Joensuussa voisin mieluusti asua yksinkin, koska kotoa olisi aina houkuttelevan inspiroivaa suunnata mihin tahansa lähialueen lukuisista huippupaikoista milloin tahansa. PK-seudulla en jaksa läheskään päivittäin lähteä liikenteeseen, joten enimmäkseen pysyn kotipihalla ja ehkä kerran päivässä haen viimeisiä mustikoita lähimetsästä.

Tätä ennen asuin toisessa yhteisössä ihanalla alueella lähellä meren rantaa. Siellä tuli liikaa sanomista vääristä poliittis-yhteiskunnallisista näkemyksistä, joten meni fiilis kotona olemiseen. En ottanut puheeksi sellaisia aiheita siellä, mutta kaksi kämppiksistä olivat kovia tenttaamaan henkilökohtaisia asioita. Selvisin ensimmäisistä kerroista huumorilla. Siinä kohtaa kun et saa syödä aamupalaa rauhassa aggressiivisen kämppiksen haukkuessa oletettuja näkemyksiäsi, on aika lähteä. Kuulemma pääkaupungissa tuollainen on tavallista: jos et allekirjoita woke-uskontoa kaikkine hulluuksineen, kannattaa jättää haaveet yhteisöasumisesta vähemmälle.
Vantaan kommuunissa muutkin ovat vähintään salaa väärinajattelijoita, joten koti on safe space normista poikkeaville näkemyksille. Saa chillailla himassa vailla huolta ajatusrasistien yllätyshyökkäyksestä.
Oppiläksy kaikille: en suosittele asumaan autoritäärisen kämppiksen kanssa, mikäli omaat omintakeisia ajatuksia.
Oppiläksy 2: autoratärismin äänekkäimmät vastustajat ovat joskus autoritäärisimpiä.

Entä, jos asun pienessä kaupungissa?

Kolmas tila on paikka, joka palvelee, vaikkei sinulla olisi juuri nyt paljoa ylimääräistä rahaa, aikaa tai kumpaakaan. Elotila on lähellä, sinne on helppo ja kiva tulla, eikä aina tarvitse edes maksaa. Ja siellä on sinulle mielekäs sosiaalinen meininki.

Moni ihastelee eteläisempien kulttuurien eloisuutta. Thaimaan rannalla voit valita kymmenistä elotiloista juuri tälle illalle mieluisimman, jotka kaikki sattuvat saman eloisan rantareitin varrelle. Suomessa moni kokee yksinäisyyttä ja elotilan puutetta isommissakin ihmiskeskittymissä. Vaikein tilanne voi olla syrjempään muuttaneilla, varsinkin jos tuntee edustavansa erilaista maailmankuvaa kuin muut sielläpäin.
Joten kysyin tekoälyltä, mitä se tekisi sellaisessa tilanteessa.
Chat GPT heitti ihan hyviä ideoita, minun suomentamana ja vähän täydentämänä:

Vaikeissakin olosuhteissa on mahdollista saavuttaa yhteisön tuntua:

• Ota osaa paikallisiin tapahtumiin, festivaaleihin, kokoontumisiin ja traditioihin, vaikkei aihe aina kiinnostaisikaan. Fiilistele niissä aistittavaa yhteisön tuntua. Jos siellä voi tehdä jotain sinulle hauskaa, saatat pian huomata leikkiväsi jonkun paikallisen kanssa.
• Hyödynnä jo olemassaolevia tiloja. Kutsu kavereita puistoon, kirjastoon ja muuhun julkiseen tilaan ihmettelemään.
• Luo ryhmiä kiinnostusten ympärille. Perustakaa pieniä paikallisia ryhmätapaamisia, kuten kirjakerho, käsityöläiskerho, tai sporttiseura.
• Organisoi workshop(peja), jo(i)ssa paikallisyhteisön jäsenet voivat opettaa toisiaan ja oppia taitoja.
• Perusta kyläkeskus. Jos mahdollista, pyri kehittämään keskus, jossa paikallisten on helppo kokoontua, sosialisoida ja järjestää tapahtumia.
• Hyödynnä digitaalisia alustoja. Näin moni tekee nykyään. Majaillessani Sammatissa jonkun Karjalohja-tapahtuman aikana kaveri näytti, kuinka siellä kyytien jakaminen ja muu arjen yhteistyö toimii kyläläisten Telegram- tai Whatsapp-ryhmän kautta. Kodeista tulee kolmansia tiloja, kun voit ilmoittaa kolmellesadalle paikallisperheelle lapsesi huomisista synttäreistä yhdellä nopealla viestillä. Tällaiset paikallisryhmät vetävät puoleensa enemmän tai vähemmän samanhenkisiä, aktiivisia sieluja.
• Tue paikallista liiketoimintaa: kannusta – vaikkapa yllämainituissa Telegram-ryhmissä – kavereita käymään porukalla ihanassa kahvilassa, ystävällisessä ravintolassa, ihmisläheisessä pikkukaupassa.. näin näistä tulee kuin huomaamatta yhteisön omakseen ottamia epäformaaleja tapaamispaikkoja.
• Houstaa naapuruston nyyttikestit: näin naapurit pääsevät jakamaan tarinoita ja kertomaan itsestään. Ja tuomaan pöytään persoonallisiakin herkkujaan.

Kiitin chattibottia avuliaista vastauksista. Jatkoin kysymällä neuvoa suurimpaan haasteeseen, eli mahdollisen kyläkeskuksen perustamiseen. Keinoäly vastasi:

Yhteisökeskus voi olla mitä mainioin hubi monenlaiselle sosiaaliselle paikallistoiminnalle. Näin pääset alkuun:

• Tunnista tarve: Tee kyselyitä tai järjestä kokouksia paikallisten kanssa kiinnostusten kartoittamiseksi. Tämä auttaa räätälöimään sosiaalikeskuksen tarjontaa vastaamaan yhteisön erityistarpeita.
• Muodosta suunnittelutiimi: Kokoa ryhmä omistautuneita yhteisön jäseniä, jotka voivat suunnitella ja toteuttaa monitoimitilan perustamisen.
• Hommaa rahoitus: Tutki erilaisia rahoituslähteitä, kuten paikallishallinnon avustuksia, yhteisön lahjoituksia, yritysten sponsorointia ja joukkorahoituskampanjoita. Tee yhteistyötä paikallisten viranomaisten tai järjestöjen kanssa, jotka voivat tukea yhteisöaloitteita.
• Sopiva paikka: Etsi kylästä tai kaupungista keskeinen ja helposti saavutettava paikka, johon sosiaalikeskuksen tarpeet ja toiminta mahtuvat.
• Keskuksen tarkoituksen määrittely: Määrittele tilan tavoitteet ja tehtävä. Päätä, minkä tyyppisiä ohjelmia, tapahtumia ja palveluja se tarjoaa, jotta se vastaa yhteisön erilaisiin kiinnostuksen kohteisiin.
• Ota paikalliset asukkaat mukaan koko yhteisökeskuksen perustamisprosessin ajan. Kannusta heitä antamaan panoksensa, antamaan palautetta ja osallistumaan aktiivisesti, sillä heidän tukensa on ratkaisevan tärkeää keskuksen onnistumisen kannalta.
• Rakenna kumppanuuksia: Tehkää yhteistyötä paikallisten yritysten, koulujen, voittoa tavoittelemattomien järjestöjen ja valtion virastojen kanssa keskuksen resurssien ja tavoittavuuden vahvistamiseksi.
• Suunnittele monipuolinen ohjelma: Tarjoa monenlaisia aktiviteetteja, työpajoja ja tapahtumia eri ikäryhmille ja kiinnostuksenkohteille, jotta jokaiselle löytyy jotakin.
• Värvää vapaaehtoisia: Etsi yhteisöstä vapaaehtoisia, jotka voivat auttaa tapahtumien järjestämisessä, keskuksen hallinnoinnissa ja ohjelmien toteuttamisessa. Vapaaehtoistoiminta voi myös olla ihmisille keino luoda yhteyksiä yhteisöön ja antaa panoksensa.
• Mainosta ja juhli: Käytä monenlaisia viestintäkanavia, kuten sosiaalista mediaa, paikallisia sanomalehtiä ja yhteisön ilmoitustauluja, levittääksesi tietoa yhteisökeskuksen tarjonnasta ja tapahtumista. Juhli virstanpylväitä ja saavutuksia, jotta yhteisön jäsenet tuntisivat ylpeyttä ja omistajuutta.

Sieltä tuli pitkät tehtävälistat, jos jollain löytyy aikaa, tarmoa ja vähän osaamistakin. Luulen, että tärkeintä on perustaa se paikallisten Telegram-kanava. Miksi Tele eikä Whatsapp? Koska edelläkävijöitä on enemmän siellä, joten jo pelkästään alustan valinta edesauttaa, että saat ryhmään normista hieman edukseen poikkeavia. Wokettajat suosivat Meta-yhtiön omistamia sensuuri- ja valvonta-alustoja, kuten whatsapp.

En ottaisi ensimmäiseksi tavoitteeksi isoa projektia, vaan että mennään joukolla paikallisista kahviloista siihen, mitä eniten halutaan tukea ja lähdetään ryhmänä rakentamaan antoisia suhteita inspiroiviin paikallistoimijoihin ja paikkoihin, yksi kerrallaan. Kokeilemalla selviää, missä visiot ja fiilikset natsaa näppärimmin. Sitten vaan lisää munia siihen koriin, missä meininki lähtee lapsesta.

Veikkaan, että Kotiinpaluuheimosta tulee olemaan apua kaikessa tällaisessa, sitä mukaa kun se kasvaa.

Kulttuuri & kotibileet

Intialainen naapuri pyysi äsken auttamaan pihakatoksensa siirtämisessä. Jäimme juttusille, ja sovimme, että otetaan jatkossa drinkkiä tai grillausta vaikka vuoroin vieraissa. Hän pahoitteli, että joskus heidän talostaan saattaa kuulua kovaäänistä itämaista musiikkia, koska vaimo on ammattimuusikko, ja joskus Intiasta Suomeen saapuva äitikin musiikin maisteri. Sanoin, että on mahtavaa kuulla kulttuurielämää. Ja sitten tajusin, että kulttuurihan se on, mikä on aina tuonut ihmisiä yhteen.
Nykyään Suomessa sana ”kulttuuri” tarkoittaa jotain kallista, mitä tuetaan vero- ja veikkausvaroin ja silti se oopperalippu maksaa maltaita. ”Kulttuuri” on eliitin hienostelua, kallista patsastelua, hienostoetiketin mukaista pönöttämistä, statusta buustaavaa tärkeilyä ja oikeissa piireissä näyttäytymistä kolmannen kahvikupin voimin. Eliitin ’kulttuuri’ on ihmisläheisen kansankulttuurin vastenmielinen vastakohta.

Onko meillä Suomessa edelleen löydettävissä alkuperäistä kulttuuria, joka tuo ihmiset yhteen ihan vaan ihmisinä? Jotain riumukkaanrentoja perinteitä? En tiedä, mutta varastan ideoita Kansakunnan Juhon IG storyista.

Onko meilläkin tulevaisuudessa ympäristöä ihmisten ilmoilla, mitä haluat jäädä aistimaan, missä kelpaisi pistää vaikka tanssiksi keskellä katua?

LISÄÄ AIHEESTA

Third Places, kolmannet paikat

Opinnäytetyöt

Kolmannet paikat oppimisympäristöinä ammattikorkeakouluopiskelijan näkökulmasta
Viena Suhonen
Laurea-ammattikorkeakoulu, Liiketalouden koulutusohjelma
Opinnäytetyö, joulukuu 2018
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/156894/Suhonen_Viena.pdf

Koska työnteko ei ole enää paikkasidonnaista, työhönsä keskittyneitä ihmisiä voi nähdä muun muassa kahviloissa ja julkisissa kulkuvälineissä. Näitä paikkoja kuvataan termillä ’kolmannet paikat’. Sosiologi Ray Oldenburgin (1999) mukaan termillä tarkoitetaan kodin ja työpaikan väliin jääviä julkisia paikkoja, joissa ihmiset viettävät aikaa usein vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa (Korhonen 2011, 1). Tässä työssä sanaparilla tarkoitetaan lähinnä määritelmän mukaisia paikkoja, joita voidaan hyödyntää opiskeluun ja työntekoon, mutta niitä ei ole alun perin suunniteltu tähän käyttötarkoitukseen.

Etätyöt kolmansissa paikoissa – hyödyt ja haitat työntekijän näkökulmasta
Kati Korhonen
Kandidaatintyö, 9.12.2011
http://arvo.aalto.fi/publications/kandi_korhonen_kati.pdf

Oldenburgin (1999) määritelmän mukaan koti on The First Place eli ensisijainen paikka elämässä. Se on varattu perheelle, rentoutumiselle ja yksityisyydelle. The Second Place eli toinen paikka on työ, jossa pääsääntöisesti tienataan elanto ja luodaan virallisempia kontakteja. Asetelma on ohjatumpi, tuottavampi ja kilpailuhenkisempi. The Third Place, eli kolmas paikka, on näiden väliin sijoittuva epävirallinen julkinen tila, jossa tavataan muita ihmisiä, käydään keskusteluja tai oleskellaan vapaasti. Kolmannet paikat voivat olla myös katuja, puistoja tai muita ulkotiloja.

Oldenburgin määritelmä on otettu yleiseen käyttöön ja kolmannet paikat käsitteenä on vakiintunut kuvaamaan julkisia tiloja ja paikkoja. Nämä julkiset paikat ovat tärkeitä ihmisten välisten kanssakäymisten rikastuttamiseksi ja sosiaalisuuden lisäämiseksi. Suurin osa kolmansista paikoista on soveltuvia myös työn tekemiseen.

Virtuaaliset työntekotavat ja työn itsenäinen luonne mahdollistavat työympäristön vaihdoksen yksityisestä tilasta julkisiin paikkoihin ja näin kolmannet paikat pystyvät tarjoamaan vapaa-ajalla muutoin tutuksi tulleita hyötyjä myös työpäivän aikana.

Luova tila – Tulevaisuuden työpaikka -kirjan kirjoittajan Maaretta Tukiaisen (2010) mukaan työpaikat ovat alkaneet muistuttaa yhä enemmän koteja. Kaikki rentoutumista tukevat tilat lisäävät luovuutta, joten kolmansissa paikoissa vallitseva välitön vapaa-ajan rentous on havaittu hyväksi ominaisuudeksi työntekijän luovuuden ja jaksamisen kannalta.

Ray Oldenburgin (2001) mukaan kolmansien paikkojen tuotteistaminen ei onnistu. Ei ole mahdollista luoda keinotekoisesti tilaa, jota voi alusta alkaen kutsua kolmanneksi paikaksi. ”Suositun kahviketjun perustajat usein väittävät rakennuksiensa olevan kolmansia paikkoja, mutta ne eivät ole. Ne voivat kehittyä sellaisiksi, mutta instituutionaalisessa kunnianhimossaan ne ovat vain epämukavia ja meluisia paikkoja, joissa asiakasta kohdellaan tylysti.”

Kolmannet paikat ovat siis määriteltävissä myös luonteensa mukaan, eivätkä välttämättä maantieteellisen sijaintinsa ja käyttötarkoituksensa mukaan. Tilan käyttäjät tekevät ympäristön. Samoin työntekijät tekevät työympäristön. Koska rakennukset tai tilat eivät itsessään voi muuttua hyviksi työympäristöiksi, ihmisten täytyy tehdä se. Tärkeintä on kuunnella käyttäjiä ja heidän tarpeitaan. Näin saadaan kolmansien paikkojen hyödyt maksimoitua ja haitat minimoitua.

Tilan ja ympäristön vaikutus ihmisen sosiaaliseen elämään
Anni Ojanen
Opinnäytetyö, 2017
https://aaltodoc.aalto.fi/bitstream/handle/123456789/30714/master_Ojanen_Anni_2017.pdf

Hyvä sosiaalinen ympäristö tukee ihmisten välistä vuorovaikutussuhdetta. Yhdessä vietetyt hetket saavat aikaan positiivisia tunteita, ilahduttavia kokemuksia ja tärkeitä muistoja joista muodostuu merkityksellinen elämä.

Elinympäristö, joka ei rohkaise yhteisöllisyyteen – jossa ihmiset sulkeutuvat yksityisyyteen kuin kilpikonna kuoreensa– kieltää yhteisön ja jättää ihmiset yksin keskelle muita. (Keltikangas- Järvinen 2010 ; Oldenburg 1999, 203.)

Vasta kun tilasta muodostuu henkilökohtainen tai merkityksellinen siitä muodostuu paikka. Yleisesti suomenkielessä puhutaan kolmansista tiloista vaikka englannin kielen termi third place viittaakin paikkaan.

Yhdysvaltalainen kaupunkisosiologi Ray Oldenburg kiinnostui kodin ja työpaikan ulkopuolisista sosiaalisista kokoontumispaikoista. Hän on tutkinut aihetta vuosia ja kirjoittanut aiheesta kaksi kansainvälisesti arvostettua teosta The Great Good Place (Coffee Shops, Community Centers, Beauty Parlors, General Stores, Bars, Hangouts, and How They Get You Through the Day) (1989) ja Celebrating The Third Place (2000), joissa hän esitteli termin third place eli kolmas tila.

Kolmansien tilojen ytimessä on epämuodollinen rento etiketti. Hengailupaikat (hangouts) kuvaa rennolla tavalla näitä tiloja, mutta antaa helposti mielikuvan vetelehtivästä nuorisosta, joka ei saa mitään aikaiseksi. Lisäksi voisimme kutsua näitä tiloja kohtaamis- tai kokoontumis- tai tapaamistiloiksi (meeting places). Nämä sanat eivät kuitenkaan istu kovin hyvin suomen kieleen ja englanninkielinenkin termi viittaa helposti työtapaamisiin. Oldenburg antaa hyvän esimerkin purjehdusseuroista tai tammipaneeli-pubeista, jotka ovat vähän parempien aikuisten hengailupaikkoja. (Oldenburg 1999, 15-16.)

Oldenburg tuo esiin kolmansien tilojen merkityksen naapurustoissa. Jotta voisimme tutustua helposti naapureihimme, olisi hyvä jos lähellä olisi kohtauspaikka. Ei ole helppoa kutsua tuntemattomia naapureita omaan kotiin kylään ensimmäistä kertaa. (Oldenburg 1999, 22). Hän antaa esimerkit postin ja apteekin tiloista, joita ei yleensä mielletä sosiaalisiksi paikoiksi, mutta monelle esimerkiksi vanhukselle juuri nämä tilat sekä näissä tiloissa kohdatut ihmiset ja käydyt keskustelut ovat niitä arjen tärkeimpiä. Nämä tilat täyttävät toiminnalliset funktionsa, mutta sen lisäksi huomaamattaan toimivat myös naapureiden epävirallisina kohtauspaikkoina. (Oldenburg 1999, xvii.) Juuri näissä paikoissa lähiruokakaupan lisäksi usein tutustutaan uusiin naapureihin, käydään läpi asuinalueen asioita ja vaihdetaan kuulumisia.

Jos naapuriyhteisöistä ei löydy kolmansia tiloja rentoon seurusteluun, niiden tyydyttämää sosiaalisuuden tarvetta etsitään tai kompensoidaan työpaikoilla. Oldenburg näkee ongelmallisena, jos kahvitauoista tulee enemmän kuin pelkkää lepoaikaa ja lounastauosta enemmän kuin vain ruokailua, niiden aikana seurustellaan, sosialisoidutaan ja rentoudutaan. Nämä ja muut “aikalisät” työpäivissä venytetään, ja työhön liittyvän kommunikaation ja viestinnän rajat häilyvät sekä työn ja tauon erottamattomuus alkaa vaikuttaa itse työhön. Työpaikoilla vietetään enemmän aikaa saamatta välttämättä enempää töitä tehtyä, monelle työpaikoista on tullut kolmansia tiloja niiden puuttuessa tai muuten arkisen kotielämän pakopaikkoja. (Oldenburg 1999, 12.) Toisaalta tarvitsemme näitä ilahduttavia lepotaukoja ja sosiaalisia hetkiä työpäiviimme ja jotka usein tekevät työstä jopa mielekkäämpää. Nykypäivänä työpaikoilla panostetaankin eri tavalla työntekijöiden hyvinvointiin, yhteisöön ja yhteiseen ryhmähenkeen. Työnantajat saattavat jopa toivoa ja mahdollistaa työntekijöiden ajan vieton yhdessä niin työajalla kuin myös työpaikan ulkopuolella. Osa syynä tähän on työn muuttuminen enemmän ajatus- ja tietotyöksi, jossa informaatiota ja ajatuksia jaetaan ja uudet innovaatiot synnytetään yhdessä. Nykypäivän toimistosta saa helposti kolmannen tilan, tehtaasta ei niinkään.

Richard Floridan mukaan (2000) kolmannet tilat ovat erittäin tärkeitä etenkin niin sanotulle luovalle luokalle niin työskentelyyn kuin vapaa-aikaan. Hänen mukaansa työsuhteet ovat nykyään lyhytkestoisempia ja koteihin emme sitoudu samalla tavalla kuin ennen. Työpaikat ja kodit vaihtuvat ihmisillä tiheämmin, eikä näihin sitouduta samalla tavalla. Nykypäivänä kolmas tila voi muuttumattomana paikkana tarjota pysyvyyttä muutoksen keskellä. Tila on täynnä tuttuja ja sosiaalista elämää.

Kahvila voi samaan aikaan olla tavallisen ihmisen rauhan tyyssija, lukutila tai esimerkiksi pelitila. Siellä hän voi Oldenburgin sanoin olla kaukana nalkuttavasta vaimosta, kurittomista lapsista, haukkuvasta koirasta ja vaativasta pomosta. On hyvä erottaa ensimmäisten ja toisten tilojen sosiaalinen funktio verrattaessa niitä kolmansiin tiloihin. Siinä missä ensimmäisen ja toisen tilan hälinä voi olla kaukana rauhoittavasta, kolmansissa tiloissa tämä saattaa muuttua yksilön näkökulmasta suojaavaksi tekijäksi. Kaupungilla kuljettaessa ihmishälinä voi tuntuakin rauhoittavalta. Kolmannet tilat ovat usein rauhoittavia pakopaikkoja tai samanaikaisesti iloisia, äänekkäitä ja värikkäitä paikkoja, jotka antavat energiaa arkeen. (Oldenburg 1999, 21.) Ottamatta kantaa mitä kukakin haluaa vapaa-ajanviettopaikaltaan, olisi hienoa, jos jokaisella olisi edes yksi tila, jossa hän voisi vapaasti olla vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa.
Edellisessä luvussa korostettiin sosiaalisen elämän tärkeyttä ja hyviä puolia. Oldenburg myös painottaa, että kolmannen tilan olisi hyvä olla säännöllinen, jotta tuntisimme sen omaksemme. “The game is conversation and the third place is its home court”; keskustelu on pelin henki, ja kolmas tila sen kotikenttä. (Oldenburg 1999, 31). Kotikettä onkin hyvä termi korostamaan kolmannen tilan tärkeyttä ja säännöllisyyttä.

Kolmas tila on Oldenburgin mukaan parhaimmillaan silloin, kun sinne uskaltaa mennä yksin, ilman varmuutta tuttavien läsnäolosta ja mihin aikaan päivästä tahansa. On rikkaus omistaa tällainen paikka omassa naapurustossa, johon voi paeta arkea (Oldenburg 1999, 32-33.) Aukioloaika sekä sijainti ovat erittäin tärkeitä kolmannen tilan käytölle. Sen pitää sijaita tarpeeksi lähellä, kulkureitin varrella tai muuten helposti saavutettavissa. Moni asia vaikuttaa tilan käyttöasteeseen; istumapaikkojen määrä, niiden mukavuus, tilan yleinen tunnelma, äänet, lämpötila, yksityisyys/avoimuus, rauhallisuus/rauhattomuus, parkkipaikat, saavutettavuus, hintataso, muut asiakkaat, tilan tyyli tai brändi ja tuotteiden tarjonta. Tila ei ole kuitenkaan mitään ilman sen käyttäjiä; vasta asiakkaat herättävät tilan henkiin ja tuovat sille sen oikean tunnelman. Vaikka suunnittelulla luotaisiinkin hyvät puitteet viihtyisälle tilalle, sen käyttäjät lopulta määrittelevät tilan lopullisen tunnelman ja tyylin.

Oldenburgin mukaan kolmannet tilat ovat lähialueen asukkaiden kantapaikkoja. Ei trendikkäitä ketjukahviloita tai -baareja. Hänen mukaansa kolmannet tilat ovat matalan profiilin paikkoja, tavallisia, ei tyylikkäitä ja yleensä ei mainostettuja. Tilojen karaktääri muodostuu niiden käyttäjistä, ei esimerkiksi paikan sisustuksesta. Tiloihin mennään seuran vuoksi, ei niinkään visuaalisista syistä. Hänen mukaansa kolmannet tilat ovat kanta-asiakkailleen rehellisiä ja muuttumattomia. Ne eivät pyri kiillottamaan imagoaan lisäasiakkaiden toivossa. Kolmannen tilan kanta- asiakkaat eivät käy kotona siistiytymässä töiden jälkeen ennen kantapaikkaansa saapumista. Paikalle ominaista on, että asiakkaat tulevat sellaisena kuin ovat. Visuaaliset seikat eivät ylennä paikan olemusta. (Oldenburg 1999, 36, 42.)

Kritisoin Oldenburgin hieman yksipuolista näkemystä kolmannesta tilasta tietyn kohderyhmän palvelijana. Oldenburgin ihanne on lähellä brittiläistä pubia ja töiden jälkeistä yhteistä olutta kulmakunnan porukan kanssa ennen kotiin paluuta. Voi olla, että tämä kuvaus sopiikin edelliseen, mutta näen kolmannen tilan hieman laajempana käsitteenä. Nykypäivänä kolmas tila voi olla ja usein onkin ketjukahvila tai esimerkiksi ravintola. Tilan visuaalisuudella ja brändillä voi olla suurikin merkitys kuluttajan valinnoissa ja osallistamisessa. Tilaan voidaan hyvinkin mennä jopa ensisijaisesti visuaalisista- tai imagosyistä ja vasta tämän jälkeen tulevat tilassa olevat ihmiset. Jos oletetaan, että kantapaikka ei määräydy ainoastaan sen sijainnin mukaan, nousee visuaalisuus ja tilan luoma identiteetti suurempaan rooliin paikan valinnassa. Ympäristö jossa vaihtoehtoja kantapaikoiksi on pienellä säteellä useampia, kuten kaupungin keskustat, vaativat tilalta enemmän houkuttelevuutta. Syitä miksi jokin paikka on toista suositumpi voi olla monia, mutta nykypäivänä toisinaan hyvinkin itsetietoinen kuluttaja voi valita paikan juuri tilan viestimän sosiaalisen aseman, tilan identiteetin mukaan. Sosiaalinen asema ei kuitenkaan tarkoita aina “kiillotettuja tiloja” vaan asiakkaita on moneen. Se, tuleeko tästä kenenkin kantapaikka, jää nähtäväksi, mutta ensivalinnassa tällä on merkitystä. Hyvänä esimerkkinä toimii Helsinkiin rantautunut Starbucks-kahvila. Kahvilan brändi on niin kuuluisa ja haluttava, että esimerkiksi oululaisten luokkaretkeläisten yhtenä vierailun kohteena Helsingissä on ollut visiitti kahvilassa ja tietenkin valokuva muki kourassa. Paikan identiteetti voi olla niin vahva, että se vetoaa ja houkuttelee asiakkaita ensisijaisesti tilallisella ympäristöllä ja kokemuksella kuin myytävillä tuotteilla.

Proshansky (1978) kuvasi paikkaidentiteetillä (place identity) henkilön ja paikan välistä emotionaalista sitoutumista, kuinka paikan fyysinen ympäristö tukee henkilön minäkuvaa. Paikka identiteetti “missä olet” vahvistaa minäkuvaa “kuka olet”.

Kanta-asiakkaan visiitit ovat osa päivärutiinia, jolloin ne ovat osa kävijän elämäntyyliä (place lifestyle). He hyväksyvät paikan arvot ja tavoitteet, jolloin he ovat sitoutuneita paikkaan (place commitment). Personalisointi on ihmisen tekemää toimintaa, jossa hän leimaa tai jättää oman jälkensä ympäristöön tai sen osaan. Personalisointi sitouttaa ja juurruttaa tiettyyn paikkaan tai ympäristöön. (Riekkinen 2012.) Myös muistojen muodostuminen tietyssä paikassa tai tilassa lisää tämän paikan tärkeyttä ja henkilökohtaista sidettä. Paikassa koettu iloinen tapahtuma tai hetki voi lisätä kyseisen paikan käyttöä ja saa sen tuntumaan omaksi.

Oldenburg listaa, että kun tilat ovat tavallisia ja ennemminkin vähän rähjäisiä kuin kiillotettuja, niin naiset pysyvät poissa kolmansista tiloista, jolloin miehet saavat rauhassa päivittää omia kuulumisiaan (Oldenburg 1999, 36). Voi hyvin olla, että kantakapakasta pysyy useat naiset tällöin loitolla, mutta Oldenburgin näkemys on hyvin kapea ja jopa vanhanaikainen. Monessa tapauksessa juuri vastakkainen sukupuoli houkuttelee asiakkaaksi vastakkaista sukupuolta. Useassa maassa baareille ja klubeille naiset pääsevätkin ilmaiseksi tai heille voidaan jakaa ilmaisia tuotteita houkutellakseen heidät sisään. Sillä juuri heidän läsnäolonsa houkuttaa miehiä paikalle. Useaan kolmanteen tilaan mennään seuranhakutoivossa.

Toisen maailmansodan aikaan brittiläinen pubi oli ainoa sellainen julkinen rakennus, jota käytti suuri määrä tavallisia ihmisiä ja jossa heidän ajatuksiaan ja toimiaan ei määrätty ja seurattu. He saivat olla rauhassa keskenään ilman luokitteluja tai suurempia määräyksiä. Tässä niin sanotussa arjen pakopaikassa oluen ostettuaan asiakas tuli osaksi yhteisöä, hän ei ollut enää yhteisön tarkkailun kohde, kuten pubin ulkopuolella. (Oldenburg 1999, 47.)

Kolmansissa paikoissa on yleensä aina mukavaa, ja harvoin tylsää ja tavallista. Yleensä näissä tiloissa vietetään niin paljon vähemmän aikaa, ettei tavanomaisuus ehdi yllättää tai paikan taika hävitä. Tilat ja muut ihmiset luovat niin paljon virikkeitä, että ne eroavat koti- ja työympäristöstä, joissa joudumme usein viettämään aikaa tahtomattammekin. Kolmansille paikoille tunnusomaista on keskustelut, nauru, leikkisä iloisuus ja rento, lämmin ja ystävällinen tunnelma. Näissä tiloissa usein vallitsee sosiaalinen tasa-arvo ja asiakkaat ovat usein samalla tasolla esimerkiksi työympäristöön verrattuna, rooleista ja statuksista riippumatta. Hyviä kolmansia tiloja ovat juuri ne tilat, jotka viestittävät näitä samoja arvoja. Kolmannet paikat ovat lähellä lämmintä kotiympäristöä, mutta sosiaalinen elämä ja hyväksyvä tunnelma ovat läsnä. Näissä tiloissa nautitaan ihmiskontaktien rikkaudesta ja yhdessäolosta. (Oldenburg 1999, 41-46, 57.)

Helsingissä on jonkin verran lähiöravintoloita ja kuppiloita, joita pidetään kollektiivisina olohuoneina. Myös osa keskustan kahviloista on saanut vaikutteita uudenlaisista pohjoisamerikkalaisista coffee shopeista. Niitä voi luonnehtia etenkin nuorten kaupunkilaisten elämäntyyliin kuuluviksi oleskelu- ja tapaamispaikoiksi. Kahvilat ovat usein ravintoloita helpommin lähestyttäviä, niihin on helpompi piipahtaa ja ne ovat osana luomassa uudenlaista kaupunkikulttuuria. (Pessa 2001.)

Kohtaamis- ja kokoontumistiloja pitäisi arvostaa uudessa valossa. Nämä tilat ovat erittäin suuressa roolissa ihmisten elämässä ja heidän hyvinvoinnissaan. Emme yleensä lokeroisi samaan ravintolaa, teinien hengailupaikkaa, kirkon tai lasten kerhoa, mutta näillä kaikilla on sama merkitys ja tarkoitus: toimia kokoontumispaikkana ja muiden ihmisten tapaamispaikkana. Toisaalta yhteisöjen omissa tiloissa edustetaan myös jotain omaa ryhmää, kun taas esimerkiksi kahvila tai ravintola ovat yleensä kaikille avoimia paikkoja. Kolmansien paikkojen tärkeyttä ei voi korostaa liikaa niin yksilön kuin yhteiskunnan tasolla. Nämä tuovat vastapainoa ja iloa arjen kiireelle ja näissä tiloissa sosiaalinen elämämme voi kukoistaa ja voimme nauttia tuttujen kohtaamisesta.

Oldenburgin mukaan kauppakeskuksista löytyvät kahvilat, ravintolat ja baarit eivät ole kunnollisia kolmansia tiloja. Nämä tilat viestivät enemmän nopeaa ateriointa ja lisämyyntiä, eivätkä niinkään kutsu ihmisiä kohtaamaaan, viettämään aikaa ja nauttimaan toistensa seurasta. Yhteisöllisyys on näistä tiloista kaukana. (Oldenburg 1999, 121.) Taas kerran Oldenburg näkee asian hyvin kapeasti. On totta, että monessa kauppakeskuksessa pikaiseen ruokailuun ja nopeaan eväiden nappaamiseen on panostettu. Nämä ovatkin lähinnä helpottamassa ja virkistämässä ostosten välissä. Mutta useasta kauppakeskuksesta löytyy erikseen oma ravintolamaailma tai ravintolakeskittymä, jossa on useita ravintoloita pidempään istuskeluun, nautintoon ja yhdessäoloon. Nämä tilat eivät välttämättä ole aina niin viihtyisiä tai autenttisia, mutta näistäkin löytyy positiivisia esimerkkejä. Yksi sellainen on uusi Kampin kauppakeskuksen Kortteli-ravintolamaailma ostarin ylimmässä kerroksessa. Tilan viihtyvyyteen on panostettu ja tilat juurikin kutsuvat viettämään yhdessä aikaa, ruokailemaan ja nauttimaan. Nuoret aikuiset saapuvat varta vasten Kortteliin viettämään aikaa, vaikka eivät muuten kauppakeskuksessa kävisikään.

Heti kauppakeskusten synnyttyä nuoret löysivät tiensä niihin. Hengailevat nuoret nähtiin pitkään ongelmana kauppakeskuksissa ja näiden tilojen rooli oli pitkään hakusessa. Helsingin Sanomissa väiteltiin vielä viisi vuotta sitten (2012) Helsingin valtuuston päättäjien keskuudessa pitäisikö Forumin kauppakeskukseen lisätä penkkejä vanhuksille ja nuorille. Jussi Halla-ahon (ps) mielestä ”tavallisella ihmisellä ei yleensä ole aikaa tai mielenkiintoa notkua avoimissa tiloissa kohtaamassa ventovieraita”. ”Ne, joilla on, ovat sitä väkeä, joiden ei tarvitsisi niin tehdä”, Halla-aho sanoi. Lopputuloksena penkkejä ei lisätty sillä kertaa. (HS 29.3.2012). Tänä päivänä kauppakeskukset panostavat erilaisiin mukaviin istuimiin, joissa nuoret voivat hengata ja vanhemmat ihmiset levähtää ostosten lomassa. Nämä rennot ja kutsuvat lounge-alueet nähdään tärkeässä osassa tiloja suunniteltaessa.

Asuinalueiden ja kaupungin tarjoamien tilojen puutteessa kauppakeskukset tarjoavat sopivan isot ja väljät, lämpimät tilat istuimineen nuorien tapaamisille. (Oldenburg 1999, 281.) 

Kauppakeskuksilla hengailevat ja toisiaan tapaavat nuoret nähtiin pitkään Helsingissäkin riesana ja vartijat kävivät häätämässä nurkissa hengailevat nuorukaiset pois asiakkaiden silmistä. Mutta kauppakeskukset olivat korvanneet nuorisotilat, eikä nuorilla ollut tiloja, joissa kokoontua. Vihdoin viime vuosina asiaa on osattu katsoa eri näkökulmasta. Nuorten palvelu ry yhdessä raha-automaattiyhdistyksen ja Kaupallisten yrittäjien kanssa ovat tehneet yhteistyötä, heränneet nuorison kokoontumistilan tarpeeseen tai oikeastaan sen puutteeseen. Kauppakeskusten yrittäjät ovat ymmärtäneet, että lattialla lojuvat nuoret voivatkin olla potentiaalisia asiakkaita, vaikka ei nyt heti niin vähintään myöhemmin. Nuori luo suhteen kauppakeskukseen jo nuorella iällä ja siitä tulee osa hänen elämäänsä, mikä vaikuttaa varmasti tulevaisuudessakin hänen valintoihinsa ja ostokäyttäytymiseen. Esimerkiksi Oulun uusimmassa kauppakeskus Valkeassa otettiin nuoriso mukaan jo suunnitteluvaiheessa, yhdessä kehitettiin tiloihin säännöt ja nuoret kutsuttiin tervetulleiksi tiloihin. (Sanomalehti Kaleva, Nuorten palvelu ry). Myös Helsingissä esimerkiksi Kampin kauppakeskukseen lisätään löhöilypaikkoja ja latauspisteitä nuorille. Iso Omenan kauppakeskus on kouluttanut nuorille oman järjestyksenvalvojan yhdessä Nuorten palvelu ry:n ja turvapalveluita tarjoavan Securitaksen kanssa. Viettäessään aikaa kauppakeskuksessa nuoret myös kuluttavat samalla: voi olla, että välipala haetaan ruokakaupasta ja nautitaan yleisillä penkeillä tai nykyään myös sohvilla, kuten Kampin kauppakeskuksessa. Toisaalta tällöin kahvilat voivat panostaa vanhempaan asiakasryhmään, jotka saavat nauttia kahvinsa rauhassa.
”Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa — kun kohtelemme nuoria asiallisesti ja annamme heidän hengata, heistä tulee hyviä asiakkaita ja liikkeiden tulevia työntekijöitä.” sanoo Itiksen markkinointipäällikkö Anna Homén. ”Nuoret ovat kauppakeskukselle kuin rahaa pankissa”, sanoo Kampin kauppakeskuspäällikkö Heli Vainio. (HS 22.2.2016)

Isot yritykset valtaavat uusia asuinalueita, kauppakeskuksia ja kivijalkaliiketiloja. Muutos saattaa tehdä hallaa pienille paikallisille kahviloille ja kuppiloille, kun ne joutuvat kilpailemaan monikansallisia isoja yrityksiä vastaan. Sillä, kumman paikan asiakas valitsee, on suuri merkitys, niin kuin on sanottu: “jaloilla saa ja pitää äänestää”. Etenkin, kun paikan tarkoitus on muutakin kuin täyttää vatsa, sammuttaa jano tai myydä muita tuotteita. (Oldenburg 1999, 205.) Parhaimpia asuinalueita ovat sellaiset, joissa yhteisöllisyys on rentoa, joissa kävellen pääsee useampiin paikkoihin kuin autolla ja missä mielenkiintoa pitää yllä erilaiset naapurit eikä televisio. Alue kutsuu niin lapsia kuin aikuisia. Kun kaduilla on elämää, ne ovat turvallisia ja kutsuvat ihmiskontakteja. (Oldenburg 1999, 210.)

Ranskalaisille heidän bistroissaan ja katukahviloissaan tärkeimpiä ovat olleet niiden ulkotilat, terassit ja kadulle asetetut istuinryhmät. Näiltä on hyvä seurata ympärillä olevaa elämää ja kaupunkia, tarkkailla ohikulkijoita ja tavata tuttuja. (Oldenburg 1999, 83, 147.) Kahvilat ovat enemmän kuin vain paikkoja missä nauttia kahvista. Ranskassa näistä saatettiin ostaa tupak- katuotteet, postimerkit ja arpaliput, pelata korttia ja shakkia tai jopa järjestellä arkisia asioita kuten välittää asunnon avaimet tai jättää viestejä. Ennen nämä paikat saattoivat tarjota alueen ainoan puhelimen. Bistrossa kirjoitettiin kirjeitä, ja tietenkin kirjoja, opiskeltiin, sävellettiin ja keskusteltiin. Ranskassa kotoisat kahvilat toimivat usein myös yksinäisten vanhempien, eronneiden, leskien tai muiden yksineläjien toisina koteina. Läheinen kahvila saattaa toimia koko elämän keskiönä. (Oldenburg 1999, 147, 156, 158.)

Moni baarimikko on nykyään nuori kaveri, jolla ei löydy halua sosialisoitua eikä paljon keskustelua tarjottavana.
Useimmilta kuolevilta baareilta puuttuu keskustelua edistävät isännät ja emännät. Hyvillä baarimikoilla on taito saada asiakkaat yhteen, ja he pitävät huolen, että uudelleen tulevaa asiakasta tervehditään henkilökohtaisesti, joka kerta kun hän astuu uudelleen sisään.” (Oldenburg 1999, 170-173.)

Oldenburg kertoo onnistuneen esimerkin kahdesta yritteliäästä herrasta. Herrat ostavat kuolevia baareja ja nostavat ne takaisin jaloilleen hyvällä isännöinnillä. He opettelevat kävijöiden nimet nopeasti, tervehtivät heitä innokkaasti, esittelevät heidät toisille asiakkaille ja pian paikka kuhisee kävijöitä ja elämää. Muut ihmiset houkuttelevat lisää asiakkaita. Tällaiset paikat voivat muuttua myös taloudellisesti kultakaivoksiksi. (Oldenburg 1999, 170-173.)

Kolmannessa tilassa keskustelu ja ruuan sekä juomien nauttiminen ovat usein synergiassa. Pubi, ravintola, taverna, bistro, deli, kahvila – nimi viittaa tarjontaan, mutta funktio on usein sama: yhteisöllinen vapaa kohtaamistila. Suurin osa kolmansien tilojen identiteetistä muodostuu niiden tarjonnasta, esimerkiksi juoman suhteen; kahvi, tee, olut, viini, cocktail tai muu – ja ne kaikki ovat usein hyviä kolmansia tiloja.

Artikkeleita

Q + A with Ray Oldenburg
Work Better
https://www.steelcase.com/research/articles/topics/design/q-ray-oldenburg

• Kun ihmiset istuvat samoille mestoille ja juttelevat keskenään, innovaatioita syntyy nopeammin. Tämä tulee olemaan trendinä pitkään.
• Ihmiset ovat sosiaalisia eläimiä, ja onnelliset yksilöt elävät muiden onnellisten yksilöiden keskellä. Jos sinulla on kolmas paikka, sinulla on enemmän ystäviä. Mitä enemmän ystäviä sinulla on, sitä pidempään elät. Yritysten kannattaisi kannustaa kolmansia paikkoja naapurustoissaan. Varmistamalla, että työntekijöillä on mahdollisuus kiinnostavaan hengailuun, elotilat voivat auttaa pitämään kiinni hyvistä ihmisistä.
• Elinkustannusten aleneminen
  Kolmannet paikat kokoavat yleensä yhteen erilaisia ammatteja, kykyjä ja taitoja. Missä kukin tarvitsee apua, on yksi ensimmäisistä puheenaiheista ryhmässä, ja jos yksi tai useampi ryhmän jäsen voi antaa auttavan käden, työkalun tai neuvoja, he antavat niitä. Suurin osa ihmisistä, joita tapaa kolmannessa paikassa, voidaan luokitella ”heikoiksi siteiksi”, ja sellaiset ovat monin tavoin läheisiä ystäviä hyödyllisempiä esimerkiksi työpaikan löytämisessä.

Ray Oldenburg
Project For Public Spaces
https://www.pps.org/article/roldenburg

• Epävirallisen julkisen elämän puuttuessa eläminen tulee kalliimmaksi. Jos rentoutumiseen ja vapaa-aikaan tarkoitettuja välineitä ja tiloja ei jaeta julkisesti, niistä tulee yksityisen omistuksen ja kulutuksen kohteita.
• Lähiö kaipaa keinoja, joiden avulla ihmiset voivat kokoontua helposti, edullisesti, säännöllisesti ja nautinnollisesti: ’paikka nurkan takana’, todellisen elämän vaihtoehtoja televisiolle, helppoja pakopaikkoja avio- ja perhe-elämän mökkihöperyydestä, jotka eivät edellytä autoon nousemista.
• Sosiaalinen hyvinvointi ja mielenterveys riippuvat yhteisöllisyydestä. Ei ole sattumaa, että ’auttavista ammateista’ tuli Yhdysvalloissa merkittävä elinkeino, kun automatkalähiöihin pakottava kaupunkisuunnittelu auttoi tuhoamaan paikallisen julkisen elämän ja sen aikanaan antaman yhteisöllisen tuen.

Videoita

Ray Oldenburg, author of «The Great Good Place»
Masha Polikhun
https://youtu.be/hd1_jNIn-qw?t=29

• Teollinen vallankumous erotti ihmiset lähiympäristöstään.
• Yleinen kokoontumispaikka on ollut aina tärkeä ihmiselle. Sitten tuli tavaksi erottaa asuinalueet, harrastusalueet, työpaikat ja palvelut kauas toisistaan. Kotien lähiseuduista tuli kuolleita, tylsiä ja asfalttisia.
• Melkein joka korttelilla kuuluisi olla ihmisten oma kahvila tai muu tila, mihin voi tulla näkemään muita ja vaikka soittamaan pianoa.
• Yleensä ihmiset ovat menneet ulos kotoa viihtyäkseen.
• Kun sinulla on lähellä kiva kolmas paikka / elotila johon koet kuuluvasi, saat todennäköisesti pian jopa 10 uutta ystävää.
• Hyvässä kolmannessa paikassa naurat tunnissa enemmän kuin kotona + töissä koko päivän aikana.
• Viihtyisät elotilat sopivat nykypäivän luovien tieto- ja yhteistöiden tekemiseen.
• Elotilassa saat nopeasti kaiken olennaisen naapurustoon liittyvän hiljaisen tiedon.

Ray Oldenburg, author of The Great Good Place and The Joy of Tippling, talks to Karen Christensen
Berkshire Publishing Group
https://youtu.be/4suGV9Hp9K4?t=923

• “Liian mukavat tuolit, liikaa mukavaa keskustelua asiakkaiden kanssa ja kesken… asiakas pitää saada nopeasti ulos, eikä se saa viihtyä liian hyvin!”
• Baarit ja ravintolat ovat tylsiä, koska ne ovat kovin kontrolloituja. Kulttuurin / ihmisten pitää saada luoda se meininki sisäsyntyisesti.
• Tarjoa ruoka, ja anna asiakkaiden musisoida, vaikkapa koulusta palatessaan kotimatkalla pari biisiä.
• Kun arkkitehdit alkavat ajatella kylän kokoisia alueita yksittäisten rakennusten lisäksi, siinä lienee eniten toivoa. (Arkkitehti Antti Kirjalainen sanoi samaa, kuin Oldenburg)
• Maksimaalinen moninaisuus minimaalisessa tilassa. Ranskassa voi olla joka korttelissa kahvila. Thaimaan rantalomalla ja vähän syrjemmälläkin seikkailulla olin melkein aina korkeintaan muutaman kymmenen askeleen päässä hedelmäkojusta tai grillistä. Italiassa ihmiset saattavat jutella keskellä katua loputtomasti.

Third places in history: What’s a third place?
The Third Place
https://youtu.be/kPeHdBDBd94

• kotielämä ei juurikaan kasvata verkostoa tai ylitä luokkarajoja, vaikka kutsuisit sinne tuttuja
• työpaikka on oma kuplansa
• ryyppybaarissa ei ole ehkä tarkoituskaan syntyä kehittävää keskustelua
• Kansankahvilat alkoivat yleistyä Turkissa 1630-luvulla. Muslimeille ei alkoholi maistunut, joten kansa alkoi viettää aikaa kahviloissa keskustellen.
• Vallanpitäjille sopisi yleensä paremmin, jos kaikki olisivat vain kotona, eivätkä tietäisi maailman menosta sen enempää, kuin mitä hallinto haluaa heidän tietävän.
• Kun kahvilailmiö levisi Englantiin, istumapaikat jaettiin saapumisjärjestyksessä, mikä johti täysin uudenlaisiin kohtaamisiin sosiaaliluokkien välillä. Tämä ei sopinut auktoriteeteille, joten kahvilat olivat pian kontrollikoneiston hampaissa.
• Kaipaamme paikallisia kokoontumispaikkoja, jotka ovat paikallista tekoa, paikallista yhteisöä varten.

Why Having Fun Is the Secret to a Healthier Life | Catherine Price | TED
TED
https://youtu.be/iMBJrvEwv8s?t=3

• playfulness, connection & flow

Miksei jätteenkäsittelylaitoksen katto voisi toimia kaupunkilaisten leikkipaikkana, kuten Kööpenhaminassa.

Art of Placemaking, paikantekeminen

Anni Ojasen opinnäytetyö
Tilan ja ympäristön vaikutus ihmisen sosiaaliseen elämään
2017
https://aaltodoc.aalto.fi/bitstream/handle/123456789/30714/master_Ojanen_Anni_2017.pdf

Sotien jälkeen veteraaneille rakennettiin omat kodit jälleenrakentamisen yhteydessä. Onni ajateltiin löytyvän omasta kodista, omasta aidatusta pihasta ja vuosien saatossa kodin varustelusta. Suomessa lähiöt ottivat suuren askeleen poispäin kyläyhteisöistä, joissa moni asia oli yhteistä ja elämä pyöri tämän yhteisön sisällä; ihmiset tunsivat toisensa ja asioita tehtiin yhdessä. Nykyisin asuinalueilla ei enää välttämättä tunneta edes lähimpiä naapureita. Töistä ajetaan hypermarketin kautta kotipihaan, otetaan pari askelta pihan läpi, suljetaan ovi visusti kiinni ennen kuin linnoittaudutaan television muodostavan alttarin eteen. Uudet niin sanotut Y- ja Z-sukupolvet syntyivät näihin kotilinnakkeisiin ja moni kasvoi lapsuuden hyvinvarusteltujen kotien suojassa. (Oldenburg 1999, 1-2, 15-16.) Jotain taisi kuitenkin puuttua, sillä nykyisiltä nuorilta aikuisilta kysyttäessä heidän unelma-asumismuodostaan nousee yhä enemmän pinnalle yhteisöllisyys. Omasta kodista edelleen haaveillaan, mutta piha ja yleiset tilat voidaan ja halutaan jopa jakaa. Yhteisiä viljelyalueita, pyöränhuolto- ja askartelutiloja toivotaan. Etenkään kaupunkilaiset eivät ole enää valmiita ajamaan autolla yhtä pitkiä matkoja ja moni valitseekin julkisen liikenteen tai esimerkiksi polkupyörän matkantekoa varten. Tilastokeskuksen ja ympäristöministeriön Suomalaisten asumistoiveet ja mahdollisuudet (2007) -raportista selviää, että helsinkiläiset eivät haaveile enää omakotitalosta niin kuin muualla Suomessa. Pääkaupunkiseudulla omakotitalo usein tarkoittaakin pitkiä aikoja autossa istumista ja sosiaalista eristäytymistä. Raportin mukaan helsinkiläisille tärkeää oli joukkoliikenteen ja palveluiden läheisyyden lisäksi muiden ihmisten tuottaman urbaanin elämän aistiminen. Pääkaupunkiseudulla on innostuttu myös townhouse-asumismuodosta, niin sanotuista kytketyistä omakotitaloista. Townhouse voidaan määritellä nimenomaan helsinkiläisten pientaloasumisen malliksi. (Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto 2010.) “Kaupungissa suuren osan elämästään asunut sukupolvi on tottunut urbaaniin elämäntapaan ja osaa nähdä tiiviimmän kaupunkirakenteen hyvät puolet, mm. toimivan joukkoliikenteen tuottamat edut asumisviihtyisyyteen ja arjen sujuvuuteen.” (Jalkanen ym. 2012, 18-19)

–tarvitsisimme sosiaalisen elämän keskittymiä,
joissa voisimme viettää sosiaalista elämäämme
ja kaupunkilaisuuttamme, joissa voisimme asettua aloilleen ja törmätä tuttuihin.

Horelli & Kukkonen toteavat myös, että suomalaisilla kaupunkilaisilla on liian vähän tiloja, joissa kohdata muita spontaanisti. Heidän mukaansa tarvitsisimme sosiaalisen elämän keskittymiä, joissa voisimme viettää sosiaalista elämäämme ja kaupunkilaisuuttamme, joissa voisimme asettua aloilleen ja törmätä tuttuihin. Myös Oldenburg on toivonut, että kaavoituksen ei pitäisi edistää sosiaalista eristäytyneisyyttä, vaan tuoda ihmisiä yhteen. Hän toivoisi, että korttelin tai parin välein olisi hyvä paikka naapureiden julkiselle kokoontumiselle (Oldenburg 1999, 23.) Näillä julkisilla kokoontumispaikoilla Oldenburg tarkoittaa pubeja tai muita kolmansia tiloja. Toisaalta voisi ajatella, että miksi asukkaiden pitäisi lähteä pois asunnostaan tai asuinkiinteistöstään tavatakseen naapureita. Miksi jokaisella ei voisi olla omaa kuistia, pientä avointa etupihaa tai taloyhtiön kohtaamispaikkaa, jossa voisi tavata niin naapureita kuin ystäviä ja sukulaisia lähellä ja helposti? Taloyhtiöiden yhteisissä tiloissa voisi olla kehittämisen varaa.

Naapurustosta voi muodostua toinen perhe oman perheen ympärille. Ihmiset auttavat helpommin toisiaan ja haluavat tehdä asioita yhdessä, kun he tuntevat toisensa. Yhteisesti jaettavat asiat, laitteet ja pieneksi käyneet vaatteet, naapurin vanhuksesta huolta pitäminen ja naapurin pienimpien perään katsominen ovat esimerkkejä yhteisöllisestä elämästä. Naapuriyhteisö luo turvaa, sosiaalista hyvinvointia, yhteenkuuluvuutta ja juurevuutta. Naapurustosta välitetään enemmän ja pidetään parempaa huolta, kun tunnetaan sen asukkaat. (Gehl 2010, 19-20 ; Oldenburg 1999, 289.) ”Vanhan ajan kylä- ja korttelikaupat onnistuivat rakentamaan merkityksellisiä kohtaamisia huomattavasti paremmin. Hyvät yhteiset tilat ja palvelut antavat meille omaa elintilaa samalla tavoin kuin asumisneliöt – ja luonnonvarojen käytön ja onnellisuuden kannalta ne tekevät sen tehokkaammin.” (Demos Helsinki 2010).

Asuinalue tarjoaa paljon enemmänkin kuin vain kodin. Hyvä asuinalue tarjoaa tarvittavat tuotteet ja palvelut kävelymatkan etäisyydellä. Nämä pienet kahvilat, kaupat, apteekit, postit ja muut katoavat tämän päivän trendin mukaan kauppakeskittymiin, joihin rohkaistaan tulemaan autolla. On kätevää, kun voi poiketa hakemassa ylimääräisen maitopurkin, postimerkin tai muun hyödykkeen ilman, että tarvitsee ajaa autoa, parkkeerata, kävellä, jonottaa kassalla, taas kävellä, ja ajaa lisää autolla. Toisaalta automarketista saa usein kaiken haettua kerralla, keskittäminen saattaa alentaa tuotteiden hintaa ja valikoimat voivat olla suurempia. Mutta usein liikkeet ovat persoonattomampia, kauppiasta ei tiedetä tai tunneta ja muihin asiakkaisiin ei tutustu niin helpolla. Lisäksi on surullista, jos lasta ei voi lähettää hakemaan unohtunutta tuotetta lähikaupasta ja jos asukkaat ilman autoa tai ajokorttia ovat jumissa asuinalueillaan ilman palveluita. (Oldenburg 1999, 288.) Käyttämällä asuinalueen lähipalveluita voi samalla törmätä naapureihin, tutustua lähikaupan myyjiin ja muodostaa lähialueen sosiaalisen ympäristön. Kulkemalla kävellen tai julkisilla on mahdollista tutustua ja keskustella lähialueen asukkaiden kanssa, tehdä spontaaneja muutoksia kulkureitteihin, katsella muita ihmisiä ja tapahtumia ja inspiroitua pysähtymään hetkeksi katsomaan jotain tarkemmin tai jäädä pidemmäksikin aikaa nauttimaan maisemista ja ihmisistä. Nämä edellä mainitut seikat eivät ole autolla ajaessa kovin mahdollisia. Autolla ajaessa ympäristö vaihtuu nopeammin ja menetämme mahdollisuuden havaita yksityiskohtia tai edes ihmisiä kunnolla. Siksi autolla liikkuminen on vähän kuin hissillä liikkumista, näet vai lähtö- ja saapumispaikan (kerroksen), ja kaikki välissä oleva suhahtaa ohi.

Oma kulkureitti, koti- tai työmatka voi muuttua ja näyttää melkein uudelta, jos sen kulkeekin totutun auton tai linja-auton sijaan kävellen tai pyörällä. Auringonpaiste tai tuulenvire kasvoilla ja ympäristön tuoksut on mahdollista kokea ulkona ollessa. Pienemmät detaljit on mahdollista huomata ja reittiä voi muuttaa helpommin, kun siltä tuntuu. Myös ihmisten kohtaaminen on tällöin mahdollista ja paljon helpompaa. Ihmisiä kohdatessamme meidän aistimme heräävät eloon eri tavalla. (Gehl 2010, 33-34). Haptisesti ja kokemuksellisesti koetut paikat jäävät meille voimakkaammin muistoiksi ja positiivisiksi kokemuksiksi.

Kaupunkitilat Suomessa näyttäisivät olevan parhaiten käytössä eri tapahtumien ja juhlien aikaan etenkin hyvällä säällä. Esimerkkejä Helsingissä tällaisista houkuttelevista päivistä on Ravintolapäivä, Siivouspäivä, Taiteiden yö ja vappu. Myös erilaiset urheilutapahtumat saavat kaupunkilaiset liikkeelle ja etenkin suuren urheilutapahtuman voitto kuten jääkiekon maailmanmestaruus tuo tuhannet ihmiset yhdessä juhlimaan, kuten Helsingin Kauppatorille vuonna 2011. Talvinen Lux Helsinki tapahtuma osoittaa myös, että kylmä sää ei ole esteenä asukkaiden osallistumiselle kaupungin tapahtumiin. Tämän vuoden (2017) festivaaleilla laskettiin olleen noin puoli miljoonaa kävijää kylmästä kelistä huolimatta (www. luxhelsinki.fi).

Ravintolapäivän kaltaiset tapahtumat osoittavat, että suomalaiset ovat valmiita lähtemään pois kodin turvasta ja helppoudesta muiden ihmisten joukkoon kokemaan ja näkemään jotain uutta ja virkistävää sekä olemaan muiden ihmisten seurassa. Torit, aukiot ja niissä olevat tapahtumat ovat aina olleet kaupunkilaisia varten, ne ovat aina toimineet ihmisten kohtaamis- ja kokoontumispaikkana.

“Ympäristöpsykologisessa kirjallisuudessa löytää yhä useammin pohdintoja siitä, miten tilasta muodostuu paikka (place out of space). Tila on arkkitehdeille eräs suunnittelun perusyksikkö, kun taas maallikolle tila on melko epämääräinen käsite. Vasta kun tila jäsennetään henkilökohtaisesti ja se tehdään merkitykselliseksi esim. siinä toimimalla, muodostuu siitä paikka.” (Horelli 1981, 85.) Henkilön oma henkilökohtainen suhde paikkaan tai tilaan on vuorovaikutuksellista.

Turkkilaisille kuuluu joutilaisuuden tavoitteleminen; tälle on oma sanansakin, keyif, ja se on osa turkkilaisten arkipäivää. Alun perin arabiankielinen termi tarkoittaa tunnelmasta juopumista. Keyifiä on esimerkiksi päämäärätön käveleminen, pitkä kiireetön aamiainen, laiskottelu ja pitkä teehetki.
”Jos joku luulee, että keyif ei ole hyödyllistä, hän erehtyy. Joutilaisuus tuo mukanaan iloa, riemua, autuutta ja korkeapainetta.” (Rinne 2013, 64-71.) Kiireisessä arjessa voisimme kaikki ottaa pieniä keyif-taukoja välillä elämäämme, nauttia toisten ihmisten seurasta ja joutenolosta.

On mielenkiintoista huomata kuinka ihmiset tulevat kirjastoon työskentelemään, lukemaan tai touhuamaan muita omia juttujaan. Osa tulee vain hetkeksi, esimerkiksi selaamaan lehden, osa työskentelee koko päivän. Tiloissa vallitsee kirjoittamaton työskentelyrauha ja hiljaisuus, mutta silti tilassa ollaan yhdessä. Tämä “yksin yhdessä” (together alone) on mielenkiintoinen konsepti, joka mielestäni kuvaa meidän ihmisten yhteisöllisiä ja seuranhakutarpeita. Sama vallitsee esimerkiksi uusissa erilaisissa learning hub:eissa, jotka ovat tulleet vastaamaan vastaavaan etätyöskentelytarpeeseen. Ihmiset tekevät yksin työtä yleensä kannettavalla tietokoneella, mutta silti he ovat muiden ihmisten joukossa. Se on mielestäni hiljaista yhdessäoloa. Tämä on usein miellyttävämpää ja inspiroivampaa, kuin yksin työskentely esimerkiksi kotona. Vaikka ihmiset eivät välttämättä kommunikoi keskenään, syntyy usein silti monenlaista vuorovaikutusta, kuten katsekontaktit, ilmeet, yhdessä kalusteiden siirtelyä tai muuta. Myös irtautuminen työstä yleisillä paikoilla on helpompaa, voi kävellä kadulle ja tavata ihmisiä, hakea kahvin kahvilasta tai tavata tuttuja yleisillä paikoilla. Tämä on ominaista etenkin nuoremmalle sukupolvelle, jotka eivät enää kaipaa omia työhuoneita tai konkreettista paikkaa työskentelyyn. Richard Florida on tutkinut etenkin niin sanotun luovan luokan työskentelytapoja ja -paikkoja. Samalla, kun työskentelee ihmisten ympäröimänä, voi heitä tutkiessaan oppia heistä ja heiltä. Niin kuin Jan Gehl on todennut, muita ihmisiä seuraamalla ja tutkimalla opimme paljon itsestämme, toisistamme ja ihmisyydestä. Tämä voi esimerkiksi auttaa suunnittelemaan muille ihmisille tuotteita tai palveluita paremmin, kuin vain työskentelemällä yksin omassa tyhjiössään.
Euroopassa on yleisempää, että työpäivän jälkeen tai vapaapäivänä voidaan mennä yksin kahvilaan tai pubiin juomaan kahvi tai tuoppi ja lukemaan päivän lehti. Kotoa lähdetään niin sanotusti ihmisten ilmoille. Tilaan mennään olemaan yhdessä muiden kanssa, vaikka usein tullaankin yksin paikalle.

Kaisa-kirjasto on suuri rakennus, mutta suurin osa kerroksista toimii samalla tavalla. Alimmassa kerroksessa näyttäisi olevan kaikkein rauhallisimmat työskentelypisteet. Täältä puuttuu näkymät suurista ikkunoista, mutta myös ohikävelijöiden aiheuttama rauhattomuus. Alin kerros ei näytä olevan yhtä suosittu kuin ylemmät. Katutasossa (kolmas kerros) on aulan vieressä isojen ikkunoiden edessä kookkaita pyöriviä Karuselli-nojatuoleja, jotka ovat erittäin suosittuja etenkin lyhytaikaiseen työskentelyyn, lukemiseen tai vain rauhoittumiseen. Kaarevat korkeaselkänojaiset nojatuolit kätkevät sisäänsä oman pienen tilan kuin sylin, jossa saa suljettua ulkopuolisen maailman helpommin. Sähköpistokkeet puuttuvat tältä alueelta, mutta tämä voi ollakin suunniteltu juttu, jotta kyseiselle alueelle ei jäädä työskentelemään liian pitkäksi aikaa. Ikkunoiden reunoilla kulkee puisia istuinryhmiä, kuin keittiön ruokailuryhmiä. Näistä sähköpistokkeet löytyvät ja nämä ovat etenkin oivallisia hiljaiseen ryhmä- työskentelyyn. Nurkasta löytyy myös pieni keittiö, jossa omat eväät saa lämmitettyä ja nautittua muita häiritsemättä. Neljäs, viides ja kuudes kerros ovat hyvin samankaltaisia. Keskusaukion läpi kulkevan valoaukon ja ikkunoiden ympärillä on erittäin suosittuja työskentelypisteitä, työtuolillisia, sähköpistokkeellisia ja työvalolla. Sivummalla sijaitsevat tietokoneelliset työpisteet ja rennommat nojatuolit. Seitsemännessä eli ylimmässä kerroksessa on tila varattaville pienille suljettaville huoneille ryhmä-, alumni- ja hiljaiseen työskentelyyn. Myös valoaukon ympärillä on perinteisiä työskentelypisteitä. Muuten koko kerros on kalustettu vapaasti erilaisilla siirrettävillä kalusteilla: kevyillä sohvilla, nojatuoleilla, pikkutuoleilla, matalilla ja korkeilla pöydillä. Näitä kalusteita käyttäjät uskaltavat siirrellä ja aamun jälkeen joka päivä kerroksessa on vähän erilainen järjestys. Tämä tila on erittäin suosittu, varmaan myös isoista ikkunoista avautuvan näkymän ja viereisen parvekkeen vuoksi. Kirjasto on jaettu erilaisiin alueisiin, joissa on eri pelisäännöt. On virkistysalueita, ryhmätyötiloja, lukualueita ja hiljaisia tiloja. Ihmiset ovat löytäneet erittäin hyvin tiloihin ja eri kerroksiin, he osaavat kulkea ja käyttää tiloja luonnollisesti.

Ihmisen käyttäytymisen ymmärrys ja ennakointi olisi erittäin hyvä lisä suunnittelijan työssä. En ole koskaan opintojeni aikana lukenut esimerkiksi psykologiaa ja siksi uskon, että valitsemastani lopputyön aiheesta on minulle paljon hyötyä tulevaisuudessa. Olen ymmärtänyt hieman siitä, miten ja miksi ihmiset sosialisoivat, mitä on sosiaalinen vuorovaikutus ja sosiaalinen elämä. Parhaiten ihmisistä oppii myös heitä seuraamalla. Olen havainnut, kuinka tärkeää sosiaalinen elämä on, etenkin fyysinen kohtaaminen tuntemattomien ja tuttujen kanssa, niin spontaanisti kaupungissa liikkuessa kuin järjestetyissä tapaamisissa.

Tiloja ja ympäristöjä olisi suunniteltava niin, että ihmisillä on mahdol- lisuus kohdata ja tavata ihmisiä. Uusien ihmisten kohtaaminen saattaa jännittää ja saattaa tulla pelko siitä, että jos keskustelun aloittaa, ei siitä voi enää paeta. Siksi parhaat tilat olisi suunniteltava niin, että niissä olisi myös vetäytymisen mahdollisuus.

Sarita Kinnusen opinnäytetyö:
Placemaking -kokeilut ja julkisen tilan käyttö
Case Kesäterassi -konseptin kehittäminen
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/499398/Kinnunen_Sarita.pdf

• viihtyisyys, osallistaminen ja jatkuvuus
• Suomessa on totuttu viime vuosina näkemään kekseliästä julkisen tilan käyttöä, kun taas muualla Euroopassa on perinteisesti kokoonnuttu kaupunkien pääaukioille eli ”piazzoille” nauttimaan hyvästä ruoasta ja seurasta jo pitkän aikaa. Helsingissä järjestetään vuosittain monia isoja kaupunkitapahtumia, joissa hyödynnetään julkista tilaa, mutta vain hetkellisesti. Monet suuret aukiot sekä torit ovat pääasiallisesti tyhjinä ja ilman pidempiaikaista toimintaa.
• Hyvän ja menestyvän tilan tai paikan syntymiseen liittyy neljä pääpiirrettä:
  + tilan saavutettavuus
  + toiminnallisuus ja käyttötarkoitus
  + viihtyvyys ja mielikuva
  + sosiaalisuus
• Se, ottavatko ihmiset paikasta kuvia, on etenkin nykyaikana tärkeää ja kertoo paljon paikan kiinnostavuudesta. Tilan toiminnallisuuteen myönteisesti vaikuttavia asioita ovat esimerkiksi pystyykö tilaa hyödyntämään läpi päivän, pystyvätkö eri-ikäiset ihmiset käyttämään tilaa sekä erilaiset tilan tarjoamat aktiviteetit. Mitä suurempi tilan käyttöaste on, sitä parempi. Sosiaalisuudella tarkoitetaan muun muassa sitä, että onko paikka sellainen, johon tullaan mielellään tapaamaan ystäviä, ovatko ihmiset iloisia tai soveltuuko paikka iltakäyttöön.
• Suomessa tilapäisen käytön tiellä on usein säädöksiä, esimerkiksi lakeja tai määräyksiä, ja tilojen käytölle asetetut edellytykset ovat monesti tiukkoja. Kiinteistönomistajat ja kaupungit eivät välttämättä hyväksy uusia toimijoita, jotka kyseenalaistavat tiettyjä käytäntöjä tai toimivat poiketen totutusta. Kiinteistönomistajilta ja kaupungeilta tarvittaisiin joustavuutta toimijoita kohtaan. Tilapäiset käytöt voitaisiin mieltää omaksi kategoriakseen pysyvän rakentamisen ja lyhyiden tapahtumien välimaastossa. Alun perin tilapäiseksi suunnitellusta voi tulla jotain pysyvää ja menestyvää. Vajaakäyttöisiä ja käyttämättömiä tiloja on paljon ja nyt olisi aika muokata niiden käyttöä ja antaa mahdollisuus tiloihin sijoittuvalle uudenlaiselle toiminnalle.

Artikkeleita

Pandemia on auttanut meitä löytämään kaupunkien ulkotilat
yit.fi
https://www.yit.fi/ytimessa/pandemia-auttaa-loytamaan-kaupunkien-ulkotilat

• ”kaupungissa oleilun ydin: että voi viettää aikaa yksin, mutta yhdessä muiden kanssa, nauttien siitä, että on ihmisten ympäröimä, mutta omassa rauhassa.”
  – After Cov1d City Helsinki -tapahtuman panelistit

• Tapahtuman järjestäjä, Päivi Raivio (RaivioBumann/Parkly Oy) nosti esiin mm. leikkisyyden tunnetta, kun luodaan kaupunkiympäristöä. Sen tuomaa iloa ei tulisi aliarvioida!
  Leikkisyys ja löytämisen riemu tekee arjen ympäristöstä niin aikuiselle kuin lapsellekin inspiroivan. Se voi syntyä pienistä asioista: yllättävä taskukokoinen puisto, taidetta, pilkahdus erikoista arkkitehtuuria, skeittauksen sallivat rakenteet, hulevesirakenteena toimiva puro, erityinen valaistus, ehkä sisäpiha, jossa kahvila tai vaikkapa ulkoilmaelokuvia. Toisaalta rauhoittumisen mahdollisuus tiivistyvissä kaupungeissa on myös tärkeää.

Parkly tuo vihreyttä ja viihtyvyyttä kaupunkitiloihin
Creative Finland
https://www.creativefinland.fi/post/parkly-tuo-vihreytta-ja-viihtyvyytta-kaupunkitiloihin

• Kokeneet kaupunkimuotoilun ammattilaiset ovat viime vuosien aikana pyrkineet edistämään erityisesti vihreää infrastruktuuria ja yhteisöllisyyden kokemusta. Placemaking tarkoittaa käyttäjälähtöistä kaupunkitilojen muokkausta.
• ”Pohdin lopputyössäni, miten taloyhtiöiden asukkaat voisivat omille asfalttipihoilleen koota viihtyisän ja vehreän tilan helposti muokattavissa olevista moduuleista. Nyt aika monta vuotta myöhemmin on hauskaa huomata, että olemme vihdoin toteuttamassa tätä konseptia”, Raivio kertoo.
• ”Piha-alueiden viihtyisyyden lisääminen jää helposti vasta vuosien päässä häämöttävien remonttien varaan. Tarkoituksemme on alusta asti ollut tarjota Parklyn moduuleja välivaiheen ratkaisuna, elävöittämään alueita jo ennen kuin uudistukset saadaan valmiiksi. Leasing-malli mahdollistaa palvelun tarjoamisen joustavasti.”

LOCUS -Luovan placemakingin työkalupakki
Kulttuurin vuosikello
https://kulttuurinvuosikello2.fi/luovan-placemakingin-tyokalupakki

• Placemaking eli paikanluonti on prosessi, jossa luodaan ja/tai muokataan julkisia tiloja keskittyen ihmisiin sekä heidän tarpeisiinsa, toiveisiinsa ja visioihinsa yhteisistä julkisista tiloista. Kyseessä on prosessi, jossa eri sidosryhmät tekevät yhteistyötä tavoitteenaan suunnitella ja kehittää julkisia tiloja uudelleen siten, että ne olisivat laajemman yhteisön käytettävissä.
  Luova placemaking on paikanluontia, jossa on mukana yhteisön jäseniä, taiteilijoita, taide- ja kulttuuriorganisaatioita ja muita sidosryhmiä (jotka koetaan prosessissa tärkeiksi) ja jossa keskitytään luoviin kulttuurisiin ja taiteellisiin tapoihin muokata julkista tilaa.

Helsingin kaupunki liittyy Placemaking Europe -verkostoon
STT lehdistötiedote
https://www.sttinfo.fi/tiedote/helsingin-kaupunki-liittyy-placemaking-europe–verkostoon?publisherId=60590288&releaseId=69942825

• Kaupunkistrategian mukaisesti tulevien vuosien yhtenä painopisteenä on julkisen kaupunkitilan ja kaupunkilaiskokemuksen parantaminen. Julkisen kaupunkitilan vetovoimaa lisätään oivaltavan suunnittelun ja kokeilujen keinoin. Placemaking on tässä keskeinen uusi avaus ja kaupunkitilaan liittyvän kokeilu- ja innovaatiotoiminnan mahdollistaja.

Kulttuurisuunnittelua kaupunkikehittämiseen
Savon sanomat
https://blogit.savonsanomat.fi/liiketta-liiketoimintaan/kulttuurisuunnittelu-kaupunkikehittamisessa

• Kuopiossa kulttuurisuunnittelua edistetään Placemaking – osallistuvan paikanluonnin kokeilulla. Kokeiluun haetaan parhaillaan ideoita ja koordinoijaa, joka tuo yhteen paikkaan liittyvän yhteisön ja sidosryhmät sekä vetää kokeilua eteenpäin. Placemaking on yhteisöllinen ja omaehtoinen prosessi, jossa julkisia tiloja muokataan yhdessä, osallistamisen kautta ja ruohonjuuritasolla.
  Osallistavalla paikanluonnilla voidaan vaikkapa vajaakäytössä oleville paikoille luoda uusia merkityksiä. Se voi olla uusien harrastusten lisäämistä kaupunkiympäristössä, taiteen ja kulttuurin tuomista paikkaan tai perusmukavuuksien parantamista esimerkiksi istumapaikkoja rakentamalla. Se voi olla lähes mitä vaan toimintaa, joka yhdistää kaupunkilaisia toimimaan yhdessä tai rakentamaan omaa ympäristöään.

Kesäkeitaat kuvaavat tulevaa muutosta Malmin torilla – Helsingin placemaking-toiminta tukee kaupunkisuunnittelua
Helsingin kaupunki
https://www.hel.fi/fi/uutiset/kesakeitaat-kuvaavat-tulevaa-muutosta-malmin-torilla-helsingin-placemaking-toiminta-tukee

• Malmilaisen päiväkoti Puimurin lapset istuttivat syötäviä yrttejä ja pölyttäjäystävällisiä kukkia laatikoihin.
  Nyt torille on myös rakentumassa Helsinki-päivään 12.6. mennessä leikkiin keskittyvä kokonaisuus sekä lähemmäksi Kaupparaittia tuleva kahvittelupaikka, jossa voi esimerkiksi nauttia kesäpäivinä torikahvilan antimista ja muista paikallisista herkuista.
• ”Placemaking rakentaa siltaa kaupunkilaisten arjen ja muuttuvan kaupungin pitkäjänteisemmän suunnittelun välille. Keskeistä on oppia kokeiluista ja kehittää viihtyisää kaupunkitilaa yhdessä asukkaiden ja muiden kumppanien kanssa”, toteaa Helsingin kaupungin designjohtaja Hanna Harris.

Luova placemaking vahvistaa nuorten osallisuutta ja omistajuutta omaan ympäristöön
Kulttuuriperintökasvatuksen seura
https://kulttuuriperintokasvatus.fi/luova-placemaking-vahvistaa-nuorten-osallisuutta-ja-omistajuutta-omaan-ymparistoon

• Nuorten toiveissa värit ja vehreys
• Nuoret valokuvasivat koulun ympäristöä ja poimivat sieltä hyviä ja huonoja puolia. Hyviksi puoliksi nousivat luonnon elementit, kuten kasvillisuus. Huonoina puolina pidettiin erityisesti roskaisuutta ja epäsiisteyttä. Valokuvien pohjalta oppilaat toteuttivat unelmakarttoja, joissa he suunnittelivat sitä, miten koulun ympäristöä voisi parantaa. Unelmat ja ideat jaettiin ryhmän kesken. Nuoret toivoivat erityisesti vehreyttä ja värejä betonin rinnalle.
  Nuorten toiveiden pohjalta kuvataiteilija Mollu Heino lähti suunnittelemaan seinämaalausta. Teemaksi nousi nuorten unelmakartoista runsaus, kukkaloisto sekä värit. Heinon tekemän luonnoksen pohjalta nuoret suunnittelivat pienissä ryhmissä erilaisia kukkia, jotka taiteilija sommitteli kokonaisuudeksi. Suunnitelman pohjalta toteutettiin maalaus yhdessä nuorten kanssa.

”Placemaking” ideologiana kaupallisten kiinteistöjen kehittämisessä
Bonnier Business Forum
https://kiinteistouutiset.fi/placemaking-ideologiana-kaupallisten-kiinteistojen-kehittamisessa

• placemaking tekee eron ”paikan” (place) ja ”tilan” (space) välillä. Tässä yhteydessä ”tilaa” voi periaatteessa olla mikä tahansa rakennetun ympäristön ja kaupunkikuvan ilmiasu: katutilat, korttelit, naapurustot ja keskustat sekä yksittäiset palvelukiinteistöt. Tunniste ”paikka” taas saavutetaan, kun ihmiset liittävät tiloihin itselleen arvokkaita merkityksiä, tunnistavat ja omaksuvat niiden ominaispiirteitä. Paikkoihin liitetään tunnesiteitä. Ne vetävät ihmisiä puoleensa. Placemaking katsoo funktiota pidemmälle, ja keskittyy niihin tekijöihin, jotka lisäävät kohteen houkuttelevuutta, realisoivat yhteisöjen tarpeita ja haluja, sekä edistävät paikallista hyvinvointia.
• Kauppakeskusmarkkinaa vaivaa tietynlainen homogeenisyys ja suunnittelun geneerisyys. Kauppakeskukset eivät kokemuksellisesti eroa juurikaan toisistaan. Ne operoivat pitkälti samoilla periaatteilla ja lähes identtisillä valikoimilla. Siksikin ne usein leimataan kaupunkikuvallisesti persoonattomiksi epäpaikoiksi.

Placemaking
Helsinki Urban Art
https://www.helsinkiurbanart.com/placemaking

• Sen sijaan, että paikka suunniteltaisiin ylhäältäpäin suunnittelijan pöydällä, tehdään se paikan päällä yhdessä ihmisten kanssa.
• Placemaking on kuuntelemista, läsnäoloa, ymmärtämistä ja yhdessä tekemistä. Näin paikoista tulee toimivampia, viihtyisämpiä, turvallisempia – ja ihmiset tuntevat ne omakseen.

Ideascout Placemaking
Ideascout.fi
https://ideascout.fi/ideascout-places

Fiksulla toimistolla voi kiipeillä tai pelata pingistä ilman vaatteiden vaihtoa, vaikka minuutin luova tauko kerrallaan

Videoita

Huomenta fiksu kaupunki! – Placemaking ja elävät naapurustot 4.5.2022
Forum Virium Helsinki
https://www.youtube.com/live/kODe27MK7qI?feature=share&t=1688

Amanda Burden: How public spaces make cities work
TED
https://youtu.be/j7fRIGphgtk?t=139

• Viihtyvät ihmiset vetävät puoleensa toisia ihmisiä viihtymään. Ihmisen on kivempi rentoutua, jopa introverttailla, kun on toisia ympärillä, mutta saat valita paikkasi.
• Elotilan suunnittelu ei ole pelkkää desig-tyylittelyä, vaan ennen muuta käytettävyyssuunnittelua: miltä sinusta tuntuu olla siinä paikassa ja käyttää sitä?
• Kuuntele, kuuntele, kuuntele paikallisyhteisöjä, ja aisti niitä, mene sisälle. Lopulta voit alkaa ymmärtää, mitä alue todella kaipaa.
• siirrettäviä tuoleja; tilaa, jossa vallitsee rauha, koska siellä on muitakin viihtymässä
• puita, istutuksia, hyvän fiiliksen istumapaikkoja
• ”Haluaisitko itse mennä sinne? Haluaisitko jäädä suunnittelemaasi paikkaan? Näetkö sisään ja ulos? Ottaisitko lapset mukaan?”
• kahviloita jalkakäytävällä, pop-up terasseja
• Hyvä paikka on kuin onnistuneet bileet: ihmiset jäävät, koska on mahtava fiilis.
  (Like a fabulous party: People stay because they’re having great time)

Creative Placemaking for Minority Communities (Kayla Hunter)
Planetizen Courses
https://youtu.be/iTnBetHyydw?t=37

• Luova placemaking hyödyntää taidetta, kulttuuria ja designia julkisen tilan elvyttämiseksi – ihmisiä varten, ihmisten toimesta.

The Creative Placemaking Process (Kayla Hunter)
Planetizen Courses
https://youtu.be/7BVAkLZVgM4?t=34

Tilasta paikka:

1. Mitä lähiseudun asukkaat haluavat?
2. Design on tärkeää, muttei irrallinen itseisarvo. Katso asiaa puiston tai muun julkisen tilan käyttäjän näkökulmasta. Viihtyisitkö itse siellä? Jäisitkö olemaan, vai puuttuuko jotain olennaista?
3. Elotilan luomisessa keskeistä on laaja yhteistyö, jotta voi saada kaikki tarvittavat resurssit, taidot ja ehkä jopa poliittisen tuen asian taakse.
4. Idean vastustajat ovat äänekkäimpiä. Hiljaisempi enemmistö saattaa silti kannattaa elotilan luomista tai jo olemassaolevan tilan eläivöittämistä vaikka edes kukilla ja keinuilla.
5. Observoi, kuinka ihmiset jo käyttävät tilaa. Tai, jos haluat vaikkapa tarjota kerhotilan nuorille, koeta observoida, mitä he puuhaavat kun saavat vapaasti päättää, ja pyri tukemaan heidän sisäsyntyistä innostustaan, jonkun epärealistisen ihannekuvan sijaan.
6. Kehitä visio paikan luonteesta, käyttötarkoituksista ja sen mahdollistamista aktiviteeteista. Vision kehittämisessä on paras olla mukana mahdollisimman paljon ihmisiä, jotka asuvat tai työskentelevät lähellä paikkaa. Keskustelun aloittamiseksi voi asukkaita tai tilan käyttäjiä pyytää listaamaan 10 hyvää asiaa, mitä arvostavat (asuin)paikassa, ja 10 huonoa juttua, parannusideaa tai puutetta. Aloita kavereista ja naapureista, mutta rohkene lähestyä myös lähiseudun (pien)yrityksiä ja miksei isompiakin. Kysele pitkäaikaisilta asukkailta alueen historiasta ja muutoksista. Mitä järjestöjä tai yhdistyksiä alueella toimii? Mikä kunnallinen taho vastaa alueen puhtaanapitämisestä ja kehittämisestä? Kysymysten esittäminen puhelimessa tai sähköpostilla on hyvä, tapaamisissa voi olla vielä enemmän arvoa, ja korkein taso voi olla visointi-workshop, missä on useampaakin sidosryhmien edustajaa pöydän ääressä.
7. Tilan käyttö on se juttu. Ei kannata rakentaa hienoa patsasta ihailtavaksi, vaan mieluummin hauska teline kiipeiltäväksi, mikä maksaakin vähemmän. Mieluummin parkour-hipparatoja eri vaikeusasteilla aikuisille(kin) kuin tylsä monumentti täynnä ”ei saa leikkiä” -kylttejä.
8. Synergia: piknikpenkin vieressä on hyvä olla roskis. Kivan ranta-alueen vieressä on oikea paikka smoothiekioskille, joka tarjoilee myös lämpimiä leipiä.
9. Aloita kevyesti. Kokeile toteuttaa halvin ja helpoin osa visiosta ensin, ja observoi, miten ihmiset käyttävät tilaa sen jälkeen. Tunnustele, toimiiko paikka sinullekin paremmin muutoksen jälkeen, ja mitä tästä nyt puuttuu, jotta täällä viihtyisi vielä pidempään.
10. Rahaa on. Tai siis, yhteisön voimin voi luoda elotilan vaikka roskalavojen tarjonnasta. Suomessa paikkojen kehittäminen tuntuu tapahtuvan paljolti paikallisyhdistysten kautta, jotka lähettävät kirjelmiä kaupungille ja kommentoivat kaavoitusta, vaikkapa ”Lounais-Vantaan kehittämiseksi”. Ilahduttava esimerkki: https://www.pahkinarinneseura.fi https://www.pahkinarinneseura.fi/lounais-vantaan-helmi
11. Kehitys ei koskaan lopu. Vielä kauniimpi leikkipaikka voi houkutella vielä enemmän ihmisiä viettämään runsaammin virkistysaikaa, synnyttäen entistäkin mieleenpainuvampia elämysmuistoja.

Nyrkkisääntö:

• kaupungissa olisi hyvä olla vähintään 10 kiinnostavaa kohdetta, kuten ihana puistoalue, kiva kampus, läheinen luontopolku, innovaatiokeskus, kaunis satama, kävelykeskusta, avara ranta-alue..
• kohteessa kannattaa olla vähintään kymmenen paikkaa / elotilaa, kuten suihkulähteen ympäristö, ravintola, kesäteatteri, kirjakauppa, galleria, taideinstallaatio, valokuvanäyttely, musalava, kiipeilyseinän ympäristö, rantabulevardi, niemennokka, yleinen työskentelytila, urheiluhalli…
• paikassa tai elotilassa kannattaisi olla vähintään kymmenen kivaa aktiviteettia, mitä siellä voi tehdä tai syytä jäädä: istua ja ihmetellä, juoda tai syödä, jakaa safkaa ja ajatuksia kaikenikäisten kanssa, osallistua ohjattuun jumppaan, katsella puistofutista tai mennä mukaan, kahlata suihkulähteessä, pelata pingistä, hengailla lippakioskilla, haahuilla uteliaana ilman päämäärää, kiipeillä kivillä tai kasata pikkukiviä torneiksi, ihailla valotaidetta, hölkätä, venytellä, musisoida, pitää puhetta, käydä kirkossa tai fiilistellä sitä tai vaikka seisoa päällään; olla vapaasti eikä jäykästi.

Neighborhood Revitalization through Culture, Community, and Creativity | Jason Jackson | TEDxMemphis
TEDx Talks
linkki videoon

• roskalavakamasta voi tehdä vaikka mitä. Vanhasta ovesta saa hienon lepotuolin.
• vanhasta risaisesta rakennuksesta voi yhteisön voimin saada hauskan, upean, leikkisän monitoimitilan. Paikallisilla, halvoilla ja ilmaisilla materiaaleilla.
  

Creative Placemaking | Blair Williams | TEDxCoeurdalene
TEDx Talks
https://youtu.be/Fc0frpN4U1g?t=16

• Ennen ajateltiin, että riittää, kun tilastojenmukaiset byrokraattiset perustarpeet toteutuvat alueella. Nyt on alettu ymmärtää, että paikan arvo muodostuu sen käyttäjien kokemuksessa. Jos ympäristö on ankea tai kankea, eikä siellä ole kiva liikkua tai hengailla, mitä sellaisella tekee?
• Yksikin hauska rakennus tai elotila voi muuttaa koko asuinalueen luonteen. Kun ihmisillä on kivaa tekemistä, he alkavat arvostaa elämää, ympäristöään ja toisiaan.
• Ihmisten on tärkeää oppia käyttämään julkista tilaa lupia kyselemättä, hauskasti, luovasti. Virallisten on olennaista arvostaa ihmisistä itsestään syntyvää käyttöä ja toimintaa, spontaaniutta. Soita vaan sitä musaa.
• Kaikki voittavat, kun yhteisön onnellisuus nousee ja kaikkien elämänlaatu kasvaa enemmän kuin millään rahalla voisi edes ostaa.
• Käytetään rohkeasti julkista tilaa kokoontumisiin: joku voi tuoda vaikka hevoset ja kärryn, toiset tuo pulkkia vedettäväksi, joku opettaa lapsille luistelua.. kymmenet perheet voivat kokoontua spontaanistikin, ilman virallista tapahtumaa. Leikkimään yhdessä. Näin tilasta syntyy paikka: parhaat muistot liittyvät yhteisiin leikkipäiviin.

Add some magic to a public space near you | David Engwicht | TEDxIndianapolis
TEDx Talks
https://www.youtube.com/watch?v=USmTQeKRaP4&t=413s

• Rootedness & connection
• Hassuja leikkimahdollisuuksia
• Creating memorable experiences, that are potentially (spiritually?) transformative

• Place is the antidote to our addiction to movement.

• Placemaking =
  number of people *
  time spent voluntarily *
  attention given *
  intensity *
  memorability
  divided by cost
  Eli mitä halvemmalla saat monet viihtymään pitkään, intensiivisesti, antamaan vapaaehtoisesti huomionsa kivalle tunnelmalle, maisemalle tai aktiviteetille ja muodostamaan muistoja, sitä paremmin on placemaking onnistunut.

• “sattuu ja tapahtuu”
• Kun jengi haluaa jäädä viettämään vapaa-aikaa hoodeilla. Paikallisten tulee voida olla jopa ylpeitä asuinalueestaan, rakkaista mestoista.
• Placemaking lähtee siitä, mitä voi järkätä kotipihallasi, kutsua kavereita, naapureita ja ohikulkijoitakin osallistumaan.

Placemaking: Making a Great Place
Herding Together
linkki videoon

• Easy to get to, enter and navigate. Range of diverse activities <3 All ages
• playground
• basketball hoop
• music
• Art. Color.

Regenerative Placemaking
Place Agency
linkki videoon

• Engagement of life and nature, music, art, innovation, all ages lingering, talking, laughing, eating, drinking… enjoying the space.
• Sense that they can contribute meaningfully to their city, place, culture.

What is Placemaking? (Atul Sharma)
Montgomery Planning
https://youtu.be/TD8DWr7kY78?t=22

Why San Francisco Is on Verge of Collapse and What Is Needed to Revive It? | Tony Hall
California Insider
Linkki videoon

• Fun-loving = outgoing
• Love a good time, love everybody. Love to mix with people, and debate, and it was all fun. Restaurants and pubs.
  Soul.

Placemaking and Community | Cara Courage | TEDxIndianapolis
TEDx Talks
https://youtu.be/Sfk1ZW9NRDY?t=279

Miksei kirjastollakin voisi kiipeillä, kuten Philadelphiassa.

Käveltävyys & kaupunkisuunnittelu

Anni Ojasen opinnäytetyö
Tilan ja ympäristön vaikutus ihmisen sosiaaliseen elämään
2017
https://aaltodoc.aalto.fi/bitstream/handle/123456789/30714/master_Ojanen_Anni_2017.pdf

Kuinka paljon asukkaat käyttävät palveluita tai kohtaavat näiden ohessa muita asukkaita, siihen vaikuttaa moni asia. Vaikuttavia tekijöitä ovat saavutettavuus ja käytettävyys, mutta myös houkuttelevuus ja viihtyisyys. Jälkimmäisiin arvoihin monissa kaupunginosissa voisi panostaa enemmän.

Menestyneet suuret kaupungit jakavat yleensä yhteisen piirteen. Kehittyäkseen ja kasvaakseen ne tarvitsevat yhteisiä epävirallisia julkisia kohtaamistiloja. Nämä tilat pitäisi olla osa asukkaiden jokapäiväistä elämää, sekä osa kaupunkikuvaa ja kaupungin imagoa. Pariisin lukuisat kahvilat, Lontoon ytimessä olevat tunnelmalliset pubit, Firenzen aukiot, saksalaiset olutpuutarhat sekä Wienin lukuisat kahvihuoneet ovat rikastuttaneet kaupunkilaistensa elämää kautta historian. Nämä tilat ovat olleet elämän mittaisena tärkeänä osana ihmisten arjessa ja osana kulttuuria. Niiden avulla yksilöt on yhdistetty osaksi yhteiskuntaa. (Oldenburg 1999, xxvi.) Nämä kaupunkialueiden tilat ravitsevat kaupunkilaisten ihmiskontakteja, tuovat yhteen mitä monimuotoisimpia yhteisöjä ja ovat usein pohjimmiltaan kaupungin ydin. Nämä tilat ovat usein niitä, jotka jäävät ulkopuolisen kaupungissa kävijän mieleen. Ulkomaanmatkoilta juuri elämä aukioilla, kahviloissa paikallisten seuraaminen tai ilta viinibaarissa paljastavat kaupungin hengen ja jäävät matkailijan muistoihin.

Kaupungit ovat 
kanssakäymisen, 
kaupankäynnin 
ja nautinnon 
paikkoja.

William H. Whyte, yhdysvaltalainen kaupunkisuunnittelija, analyytikko, toimittaja ja tarkkailija, tutki ja seurasi ihmisten käyttäytymistä kaupungissa ja kirjoitti kirjan The Social Life of Small Urban Spaces (Pienten Urbaanien tilojen sosiaalinen elämä) vuonna 1980. Hän tutki ihmisiä kaupungin keskustoissa ja teki kaavoja muun muassa siitä missä kaupunkilaiset olivat, istuivat tai keskustelivat vastaantulijan kanssa. Hän huomasi, että ihmiset pitävät paikoista, joissa voi seurata muita ihmisiä. Ihmiset haluavat katsoa muita ihmisiä, jotka katsovat taas muita ihmisiä. He haluavat istua vapaasti ja usein istuvat oikeastaan missä tahansa pystyvät. Paras paikka istumiselle usein olivat portaat, joskus jopa ennemmin kuin istumiseen suunnitellut penkit. Parhaita paikkoja hänen mukaansa oleiluun ovat avoimet paikat, jotka ovat hieman suojassa. Puut ja erilaiset kulmat tuntuivat ihmisistä suojaisilta ja mukavilta paikoilta, harvoin ihmiset jäivät seisomaan esimerkiksi keskelle aukiota. Vesi elementtinä toimii usein houkuttelijana; on jotain mitä katsoa ja vesiputouksen tai suihkulähteen ääni voi peittää liikenteen metelin. Ruoka, myyntikärryt tai ulkokahvilat houkuttelevat monesti paikalle ihmisiä.

Arkkitehti ja kaupunkisuunnittelija Gordon Cullen (1968, 21-23) tutki kaupunkitiloja ja kaupunkikuvaa. Hänen mukaansa mustavalkoisessa maailmassa tiet olisivat vain liikkumista ja rakennukset sosiaali- ja liiketoimintaa varten. Mutta todellisuudessa ihmiset toimivat miten haluavat, miten ja milloin heille sopii parhaiten ja voimme huomata, että ulkotilat ovat myös sosiaalisen- ja liiketoiminnan käytössä. Suositut alueet, osittain suljetut paikat, maisemat, kiintopisteet ja muut ulkotilojen suositut muodot vaikuttavat siihen mihin ihmiset hakeutuvat. Muurit, portaat, penkit, katokset, varjot, suojat, erillisalueet ja kasvillisuus muodostavat tiloja ja alueita ulkotiloihin, joihin ihmisten on helpompi kerääntyä.

Kaupunkitutkijat Allan Jacobs ja Donald Appleyard tutkivat kaupunkiympäristöä ja ehdottivat seitsemän kohtaa tulevaisuuden hyvälle kaupunkiympäristölle vuonna 1987 tekemässään tutkimuksessa “Towards an Urban Design Manifesto” (kohti kaupunkisuunnittelun manifestia). Heidän mukaansa jokaisella pitäisi olla mahdollisuus elää kaupungissa suhteellisen mukavasti, mahdollisuus päästä kaupunkiympäristöön; ihmisten pitäisi tuntea, että osa ympäristöstä kuuluu heille ja kaupunkien pitäisi rohkaista kansalaisia osallistumaan julkiseen elämään. (Jacobs ja Appleyard 1987, 115-116.) Välillä kansalaiset unohdetaan kutsua osaksi julkista elämää; tämän tärkeyttä ei voi liiaksi korostaa. Myös Gehl puhuu ihmisten kutsumisesta kaupunkitiloihin. Ei ole ollenkaan itsestäänselvyys, että asukkaat osaavat käyttää kaupunkinsa tiloja. Esimerkiksi erilaisten tapahtumien avulla kaupunki voi kutsua asukkaansa kokoontumaan yhteen ja samalla myös esitellä omia alueitaan ja asukkaita toisilleen. Myös alueita ja tiloja uudistamalla ja parantamalla houkutellaan uusia käyttäjiä alueille. Esimerkkejä tällaisista tapahtumista ovat muun muassa kaupungin järjestämä Helsingin Juhlaviikot, Via Crucis -pääsiäiskulkue, joulukadun avaus, Vapun suurpicnik kaupungin puistoissa ja Uudenvuoden ilotulitus. Myös kaupunkilaisten itse järjestämät tapahtumat kuten Ravintolapäivä ja Siivouspäivä kutsuvat ihmiset yhdessä tekemään ja jakamaan.

Kaupunkisuunnittelun ytimessä on ymmärtää kansalaisten suhdetta ympäristöönsä. Fyysisellä ympäristöllä on ratkaiseva vaikutus ihmisten käyttäytymiseen. Ihmisten eivät kuitenkaan ole passiivisia, vaan he vaikuttavat ja muuttavat ympäristöä, samoin kuten ympäristö heitä. Siksi kaupunkisuunnittelu pitäisi nähdä kaksisuuntaisena prosessina. Kaupunkisuunnittelu ei varsinaisesti luo tiloja vaan tila potentiaaleja; itse tilat muodostuvat vasta käyttäjiensä toimesta. Suunnittelijat voivat yrittää manipuloida kaupunkilaisia antamalla vihjeitä ympäristön monipuoliseen käyttämiseen, mutta vihjeilläkin on rajansa, mitä ne voivat saavuttaa. Käyttäjät lopulta määrittävät, miten tilaa käytetään ja miten ympäristössä toimitaan. (Carmona ym, 2007, 106, 108.) Kaupunkisuunnittelu pitäisi olla osallistava prosessi, joka toteutuu aidoimmillaan silloin, kun alueen asukkaat ovat saaneet olla mukana jo suunnittelussa ja päätöksenteossa. Parhaimpia kaupunkitiloja suunnitellaan yhdessä. Jotta tilasta tulisi paikka, tarvitaan ihmisiä luomaan tämä tila omaksi paikakseen.

Hyvä kaupunkisuunnittelija elää, kokee ja tarkkailee omin jaloin ja silmin kaupungissa. Työpöydän ääressä moni suunnitelma tai idea näyttäytyy aivan toisenlaisena kuin todellisessa elämässä.
Yksityiskohtaista tietoa kaupunkielämästä keräsi myös Jane Jacobs. Hän kehottikin suunnittelijoita hankkimaan aitoa kokemusta ja tutkimusta itse. Myös Jan Gehl on toimistoineen kävellyt, istunut, seissyt, tarkkailut ja kirjannut lukuisia kadunkulmia Kööpenhaminassa keräten dataa kaupungistaan ja kaupunkilaisistaan. Tutkimalla tilaa aidosti olemalla läsnä, opit kuinka tilaa oikeasti käytetään, etkä vain ajattele miten sitä voitaisiin käyttää. (Carmona ym, 2007, 165.)

Kaupunkitilassa liikkuminen voidaan jakaa karkeasti kolmeen ryhmään; välttämättömät ja vapaavalintaiset liikkumiset sekä sosiaaliset toimet.
Välttämättömiä toimia ovat liikkumiset esimerkiksi töihin ja kotiin, harrastukseen, bussin odottaminen, ostoksilla käynti. Valinnanvaraa on näissä liikkumisissa vähän. Liikkuminen on arkista ja tuttua ja siksi usein fyysinen ympäristö vaikuttaa meihin vain vähän. Matka taitetaan tottuneesti, välillä vähän jopa niin sanotusti putkikatseella, huomio ei kiinnity ympäröivään maailmaan tai muihin ihmisiin. Muiden läsnäolo vaikuttaa toimintaan vain vähäisesti.
Vapaavalintaiset liikkumiset pitävät sisällään esimerkiksi kävelylenkin, kahvilla pysähtymisen ja ohikulkijoiden katselemisen. Nämä tekemiset ovat siis valinnaisia, jos aika ja paikka mahdollistaa sen. Myös säätila, ympäristö ja muut puitteet vaikuttavat tähän tekemiseen.
Kolmas ryhmä on sosiaalinen toiminta ja se riippuu täysin muiden läsnäolosta tilassa. Tällaisia ovat esimerkiksi keskustelut, tervehdykset ja kaikenlainen yhteisöllinen toiminta. Nämä ovat usein spontaaneja ja suoraa seurausta muiden ihmisten läsnäolosta ja liikkumisesta samassa ympäristössä samaan aikaan. Sosiaalista toimintaa on aina kun kaksi ihmistä kohtaa toisensa. Tämä kohtaaminen on tärkeää huomioida jo kaupunkisuunnittelussa. Vaikka fyysisesti on vaikea vaikuttaa kohtaamisen laatuun, sisältöön tai intensiteettiin, voidaan suunnittelulla kuitenkin mahdollistaa tällaisten kohtaamisten tapahtuvan, mahdollisuuteen nähdä ja kuulla muita ihmisiä. (Gehl 1987, 11-15.)

Usein kolmiulotteisen näkökulman säilyttäminen suunnittelussa on vaikeaa, mutta etenkin kaupunkisuunnittelussa myös neljäs näkökulma olisi pidettävä mukana. Tämä on aika. Vuodenajat ja vuorokaudenajat vaikuttavat ympäristöön ja siihen, kuinka sitä käytetään.

Kävelymatka tutkitusti tuntuu lyhyemmältä, kun on jotain katsottavaa ja maisemat tai näkymät ovat kiinnostavia ja monimuotoisia. Tämä on yksi hyvä muistutus kaupunkitiloja suunniteltaessa, ihmisläheinen mittakaava on miellyttävä ja se ei tunnu ahdistavalta tai pelottavalta. Tässä kuitenkin usein suunnittelijat saattavat epäonnistua. Julkisista tiloista suunnitellaan aivan liian isoja ja aukeita. Kadut, puistot, kujat, polut, puutarhat, sisäpihat ja muut alueet suunnitellaan useimmiten liian suuriksi kuin liian pieniksi. Todellisuudessa ihmiset menevät paljon pienempiin tiloihin kuin suunnitelmissa yleisesti näyttää. Sopiva mittakaava, virikkeellisyys ja muutokset luovat viihtyisyyttä. (Gehl 2010, 67.)

Kivijalkatilojen merkitys kaupunkilaiselle on yllättävän suuri. Sen vuoksi juuri tämän ensimmäisen kerroksen mittakaavaan ja yksityiskohtiin olisi syytä paneutua. Tämä on se taso, jonka näemme ja koemme kävellessämme julkisivun ohi. Tästä kerroksesta tulemme sisään ja lähdemme, saamme ensivaikutelman koko rakennuksesta; tässä kaupunkitila kohtaa rakennuksen ja ne ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Katukerroksessa ihmiset sisällä ja ulkona voivat olla vuorovaikutuksessa keskenään. Hyvänä esimerkkinä toimii Helsingissä Starbucks-kahvila Pohjoisesplanadilla. Sen isoista ikkunoista kahvilla olijat tykkäävät seurata kadulla olevaa elämää ja ohi käveleviä ihmisiä. Myös ohi kävelevät ihmiset usein kääntyvät katsomaan kahvilan sisään, kenties sisällä istuu joku tuttu. Kävelevä ihminen kaipaa luontaisesti jonkinasteisia ärsykkeitä, sopivalla rytmillä, ei liian paljon tai liian vähän, sopiva väli on noin 4-5 sekuntia. Keskimääräinen kävelynopeutemme kaupungilla kulkiessa on noin 80 sekuntia 100 metrin matkalla. Tästä voimme laskea, että virikkeellisen julkisivun tai muun visuaalisen elementin sopiva pituus olisi noin 5-6 metriä, jolloin kulkijan mielenkiinto pysyy sopivasti yllä ja ympäristöä aistiva kävely tuntuu mielekkäälle. (Gehl 2010, 77.)

Ei ole yllättävää, että usein valitsemme juuri aktiivisten julkisivujen katuja reitillemme, ellei lyhin mahdollinen reitti ole tärkein. Ja on selvää, että kävelemme mieluummin kävelykaduilla kuin autojen joukossa tai niiden rinnalla. Ihmiset hakeutuvat muiden ihmisten joukkoon. (Gehl 2010, 79-81.)

Gehl osoittaa, mitä enemmän tilaa autoille annetaan, sitä enemmän autojen määrä kasvaa ja sitä enemmän on taas ruuhkaa. Autoliikenteen volyymi on lähes kaikkialla aina maksimissaan sen mukaan, paljonko sille annetaan tilaa. Kööpenhaminassa, Gehlin toimiston kotikaupungissa, on 60-luvulta lähtien lisätty prosessinomaisesti autottomien alueiden määrää. Kaupunki onkin tunnettu maailman parhaana polkupyöräilykaupunkina, ainakin mitä kaupungin tarjoamiin kulkuväyliin tulee. Kööpenhaminalaiset käyttävätkin polkupyörää eniten arkisena kulkuvälineenään. (Gehl 2010, 9-13.)

Suomalaisten elämä kaupungeissa on verrattain nuorta. Suurin osa kaupungeissa asuvista suomalaisista on vasta ensimmäisen tai toisen polven kaupunkilaisia. Heiltä saattaa puuttua vielä eurooppalaisille kaupungeille tunnusomainen kaupunkilainen elämäntapa. Kaupunkikulttuurin ymmärrys ja arvostus tai urbaani lifestyle on vasta nuorta ja siitä puuttuu historiallinen traditio ja sukupolvilta opittu kaupunkielämän taito. Laura Kolben mukaan (1996, 19) “suuren muuttoliikkeen, nopean kaupungistumisen ja rajun elinkeinorakenteen muutoksen kokeneet suomalaiset ovat vielä henkisesti ja emotionaalisesti matkalla metsästä kaupunkeihin”. Toisaalta monella suomalaisella on niin sanotun kahden kodin rikkaus, kaupunkikodin lisäksi mahdollisuus päästä nauttimaan metsän ja luonnon rauhasta kesämökille. Tämä rikkaus säilyttää jonkinasteisen linkin tai henkisen siteen kaupunkien ulkopuolelle luontoon, maaseutuun ja pieniin kyliin. Tästä mahdollisuudesta ja rikkaudesta olisi suomalaisten hyvä olla ylpeitä.

Helsingin kävelyn edistämisohjelma
https://www.hel.fi/static/liitteet/kaupunkiymparisto/uutiset/Kavelyn_edistamisohjelma.pdf

Kävely on osa jokaista matkaa.

Kävely edistää luontoarvojen ja terveyden lisäksi kulttuuria ja kilpailukykyä. Eihän kukaan lomallakaan mene autotien varteen viihtymään.

Kävelyä ei tapahdu vain jalkakäytävillä tai aina määrätietoisesti lähtöpisteestä päämäärään vaan välillä tapahtuu myös oleskelua ja kohtaamisia sekä suunnitellulta reitiltä poikkeamisia. Käveltävän kaupunkitilan lähtökohtana on hitaasti liikkuva ihminen, joka havaitsee ympäristössään pienetkin yksityiskohdat ja jolle ympäristö on kokemus, ei pelkästään reitti.

Visio 2030: Helsinkiläiset kokevat kävelyn ydinalueilla turvalliseksi ja valitsevat sen ensisijaiseksi kulkumuodokseen mielellään. Ympäristön monipuolisuus kannustaa kohtaamisiin, leikkiin ja arkiliikuntaan katutilassa.

Riittävän tiivis, käveltävä, lähipalveluita tarjoava ja sekoittunut kaupunkirakenne tukee liikkumista kävellen ja siten kävelyn terveyshyötyjä yhdessä liikkumiseen kannustavien toimenpiteiden kanssa. Miellyttävässä kävely-ympäristössä kävellään mielellään tavallista pidempiä matkoja.

Laadukkaan kävely-ympäristön positiiviset vaikutukset yritysten liiketoimintaan ja vastaavasti yritystoiminnan positiiviset vaikutukset kävely-ympäristön kiinnostavuuteen on tunnistettu useissa kaupungeissa.

Videoita

Jeff Speck: The Walkable City – Lessons from the U.S.
Lahden kaupunki
https://youtu.be/PoFO5Rt9cPM?t=298

• Kansa kuuntelee taloustyyppejä, epidemiologeja & environmentalisteja. Ympäristöväki, terveysturvallisuus ja talous saarnaa samaa, kuin uudemman trendin yhdyskuntasuunnittelijat: kävely ja pyöräily hyvä; autoistus pilaa miljöön.
• CO2-agenda saattaa vihdoin poistaa sprawl-villityksen eli esikaupungistumisen kuusikaistaisine valtaväylineen.
• Mitä enempi autoja ja autoteitä, sitä kalliimmaksi käy liikkuminen – koska sitä pakollisemmaksi tulee auton omistaminen ja huoltaminen.
  Säästyy aikaa, kun sitä ei mene autossa istumiseen. Syntyy kahviloita / kolmansia paikkoja, kun tila vapautuu nopeasti liikkuvilta koneilta. Tästä seuraa taas lisää kävelyä ja pyöräilyä, jotka lisäävät terveyttä, elämänlaatua ja sosiaalisuutta ja lähiseutulaisten tapaamista.
• Auto on vaarallisin tapa liikkua, ja lisää vaarallisuutta kaikille, etenkin lapsille. Lopulta vanhemmat joutuvat viemään lapsia kouluun autolla.
• Parkkeerauksen tulee maksaa tarpeeksi; muuten tulee kalliiksi.
• Kun parkkipaikkoja ei rakenneta kerrostalon asukkaille, saat autottomia asukkaita: luovia, nuoria.
• Puut tekevät teistä turvallisempia.
• “Walkability” on se sana, käveltävyys. Walkable places are thriving places.
• Kävelyn pitää olla kaunista, kiinnostavaa, puoleensavetävää: outdoor fun, social adventure; sosiaalista kivaa & ulkoilmaseikkailua luovasti yhteen limittyen ihanaksi päiväksi. Haaluilun tulee olla turvallista, Jotta voi seikkailla flowssa tai omissa ajatuksissaan. Rumat äänet ja liian kovaa liikkuvat autot nostavat kortisolia ja adrenaliinia, mikä vie pois parantavasta parasympaattisen hermoston tilasta.
• Kaupunkisuunnittelijat oli sankareita yli sata vuotta sitten, kun he keksivät eristää tehtaat omille alueilleen ja rajata asuinalueet saasteista kauemmas. Tämä vakiintui tavaksi, joten nykyään kaupungeissa on eri tarpeet erillä toisistaan: joten joudut hakemaan niitä yksi toisensa jälkeen automatkojen päästä. Kiinnostavassa kävelykaupungissa näet monenlaista kiehtovaa ja tarpeellista saman kävelymatkan varrella. Kirjavuus, monimuotoisuus. Löydät puolen kilometrin tai kilometrin säteeltä kaiken, mitä tarvitset viettääksesi täysipainoista elämää ja kokonaisia päiviä kaikilla mausteilla.
• Traditional neighbourhood: diverse, compact, walkable. Saman kivan kävelyreitin varrella koti, koulu, kauppa, kirkko, työ, harrastus, huvittelu… Näet elämää, kun lähdet vaan ovesta ulos, sekä luontoa ja muuta monenlaista, jo lyhyelläkin matkalla.
• Vierumäki ja Pajulahti kivoja kävelymiljöitä, joissa lyhyenkin matkan varrella näkee ja kokee monenmoista.
  Jenkkilässä pitää mennä autolla salille, jotta pääsee kävelemään laitteessa.
  

Jeff Speck: The walkable city
TED
https://youtu.be/Wai4ub90stQ?t=45

• Mieti: Amerikassa nykyään ihmisillä voi mennä jopa enemmän rahaa liikkumiseen kuin asumiseen! 1970-luvulla tyypillinen amerikkalainen (perhe) käytti 10-osan tuloistaan liikkumiseen. Sittemmin autoteiden määrä on tuplattu, ja nyt keskivertoperhe käyttää peräti 5-osan tuloistaan liikkumiseen, eli ajamiseen. Autoistuminen aiheuttaa lisää liikennettä, mikä saa kunnat ja valtiot rakentamaan lisää leveämpiä teitä, mikä mahdollistaa yhä kauemmas töistä ja elämästä muuttamisen halvemman asumisen perässä ja pidemmät työmatkat, mikä taas lisää autoistumista ja kasvattaa parkkipaikkojen tarvetta, ja kaikki tämä tekee kaikesta taas kalliimpaa, rumempaa, ankeampaa, turvattomampaa ja hankalampaa erityisesti lapsiperheille, sekä lemmikeillekin.
• Kun autoilu vaihtuu kävelyyn ja pyöräilyyn, mihin autoilusta vapautunut rahamäärä menee? Syntyy elämää, sellaista mitä kauniissa kaupungissa pitäisi olla. Kokemuksesta voisin sanoa, että kun liikkumisbudjetti pienenee, ja ”joutuu” olemaan paljolti omien jalkojen ja polkupyörän varassa, elämä onnellistuu: ”sielu ehtii mukaan”, kuten kuulemma intiaanit sanoivat, kun ei hypi liian vauhdikkaasti pitkien matkojen päähän. On terveempää kehittää intensiivinen suhde lähimpiin kolmeen kilometriin, kuin olla päivittäin riippuvainen kymmenen kilometrin päässä tapahtuvasta elämästä.
• Ihmisten ylipaino korreloi asuinalueen kanssa: asutko alueella, mikä houkuttelee lähtemään ovesta ulos jalan fiilistelemään ympäristöä? Autoriippuvuus pilaa terveyttä. Ja ympäristöä, ja sitäkin kautta taas terveyttä ja elämän laatua.
• Kaikkien lamppujen LEDistäminen säästää resursseja vuodessa vähemmän kuin muuttaminen kävelyyn kannustavalle asuinalueelle viikossa! Eniten kuluttaa auto, sekä kodin mahdollinen sähkölämmitys tai -viilennys.

The Walkable City In the West by Jeff Speck
Community 7 Television
https://www.youtube.com/watch?v=orNi4euYZ20&t=1135s

• miksi tarvitaan puita katujenvarsille
• Hyvät kaupunkiympäristöt ovat syntyneet yli ajan. Ei niin, että laitetaan kaikki matalaksi, ja yksi firma suunnittelee ja toteuttaa koko alueen. Sosiaalisuushan on yksilöiden välistä spontaaniakin vuoropuhelua ja ilottelua, ei yhden keskusjohtoisen tahon tarkoin suunnittelemaa ja kontrolloimaa tyranniaa. Hauskuutta ei voi täysin suunnitella, mutta sen syntymistä voi tukea ja mahdollistaa fiksulla suunnittelulla ja elämän ymmärryksellä. Jaa projekti useampiin käsiin, niin saat elävyyttä ylisteriilin yhdenmuksaisuuden rinnalle.
• Hyvä rakennus paljastaa aina vaan lisää yksityiskohtia, mitä lähemmäs kävelet ihastelemaan. Näin tekee myös luonto. Moderni teollisuusihminen unohtaa tämän ja rakentaa kuollutta elementtipintaa, josta ei paljastu uutta koristeellisuutta kun sitä lähestyy. Ornamentaatio tai fraktaalisuus loistaa poissaolollaan, mikä tekee pinnasta luonnottoman.
• Jos rakennus toisensa jälkeen on täysin samasta muotista veistetty kuin edellisetkin –> kuolettavan tylsää. Luonto toistaa toki tuttuja teemoja, mutta varioi niitä loputtomasti.

Autonomous Vehicles
Speck & Associates
https://youtu.be/2kBEvg8bftE?t=1306

• Ihmiselle toimii kadut, korttelit, puistot ja torit. Nyt näemme suunnitelmia futuristisen näköisistä kaupungeista, joissa ihmiset kävelevät onnellisina – mutta suunnitelmat näyttävät steriileiltä ja hankalilta kävelyyn. Keskiajalta säilyneiden vanhojenkaupunkien suosio ja sosiaalisuus on edelleen omaa luokkaansa. Tukholman vanhakaupunki on parempi kuin Pasilan avaruusmoduulit tai Merihaan futurismi.
• Moni meistä omistaa jo vallankumouksellisen liikkumisvälineen, joka on energiakulutuseltaan yli 50 kertaa autoa tehokkaampi, mahtuu pieneen tilaan, ei tarvitse juurikaan uutta infrastruktuuria, ei saastuta, ja parantaa käyttäjiensä terveyttä ja elämänlaatua. Polkupyörä on jo olemassa. Sekä kaupunkien että käyttäjien kannattaa suosia sitä.

Jeff Speck – City Planner, Urban Designer, & Author
The Necessary Entrepreneur
https://youtu.be/SY22qxnVOOA?t=260

• Kaupungit ovat olemassa, koska ihmiset saavat arvoa toistensa läheisyydestä. Density creates creativity. Pitkät työmatkat ovat luovuuden ja laadun vihollinen.
• Mentorointi on se juttu, mitä tapahtuu kun ihmisistä tulee yhteisöjä, jotka nauttivat yhdessä paikallisesta elämäntyylistä.
• Liikenneympyrät ovat hyvä idea laitamilla, mutta keskellä elämää niistä ei tule hyvä fiilis. Plus niissä on liian usein joku ruma ”taideteos” keskellä, joka ei kuulu paikkaan. Mieluummin paljon risteyksiä pinta-alaa kohden.
• Ympäristön pitää olla kävelyvauhdilla kiinnostava, muttei kaoottisen sekava. Matkalla tulee näkyä elämän merkkejä, ihmisiä erilaisissa puuhissa, mielellään työläisiäkin töissään. Cool hipster designer voi nykyään työskennellä tilassa, jonka julkisivu on pelkkää lasia, jolloin ohikulkevat hipsterit saavat iloa tyylikkäiden tietotyöläisten näkemisestä sivusilmällä.
  Samasta syystä rakennusten ei kannata juurikaan olla kolmea tai neljää kerrosta korkeampia: ihmisten on hyvä pystyä aistimaan toistensa olemassaolo julkisessa tilassa. Ollaan ikäänkuin samoissa bileissä, sen lisäksi että on mahdollisuus vetäytyä omaan rauhaan.

How Can Walkable Cities Become the Norm? | One Small Step
NowThis Earth
https://youtu.be/wz3OZajk2A0?t=140

• Ihminen on kautta historian asunut pitkälti asuinalueilla, joissa lähes kaikki tarvittava löytyy elämäntäyteisen kävelymatkan säteellä. Hyvässä kaupunkisuunnittelussa kauppa, koulu, kahvila, puisto, harrastus, viihde, rauhottumispaikka ja muu olennainen löytyy yleensä viiden minuutin kävelymatkan sisältä. Eli yleensä ei tarvitse lähteä edes puolta kilometriä kauemmas. Näin minä kasvoin pienenä Joensuussa: jo kuusivuotiaasta saakka sain vapaasti ja turvallisesti kävellä kouluun ja tennishallille, vaikka asuimme keskustan ruutukaava-alueella autoineen. Kirjastolle on siitä sijainnista sata metriä, keskustorille ehkä 700m, samoin koululle, ja yliopistolle puolikas kilometri; tennishallillekin ja lukuisiin harrastuspaikkoihin alle kilometri. Kaikki matkat sisältävät puistoja tai aukioita, ja vähintään yhden puurivistön turvaamassa kävelytietä.
  

Transportation for a Strong Town: Charles Marohn in Winnipeg
Green Action Centre
https://youtu.be/Hq00oq4ygyM?t=4067

• The person next to you agrees already.
  Joskus voi tuntua, että taistelemme isoa koneistoa vastaan – mutta melkein kaikki sielläkin ovat jo samaa mieltä. Ravintolapäivä sen osoitti: ei kukaan kehtaa enää vastustaa ideoita, joiden aika on tullut.

• Elinvoimainen kaupunki, mahtava katu ja eloisa paikka ottaa huomioon autot ihmisten dominoimassa ympäristössä, eikä toisin päin. Kyse ei ole ”jalankulkijoista”, vaan naapureista ja ystävistä. Ihmiset (eli ”jalankulkijat”) luovat vaurautta, starttaavat bisneksiä, keksivät asioita. Ihmiset luovat yhteisen ympäristön ihmisiä varten.

• Jokainen, joka toimii markkinoilla, ymmärtää kauneuden ja designin merkityksen ja panos-tuoton. Sama pätee julkiseen tilaan. Tuskin tekisit firmallesi elementtitalon tai harmaan parkkipaikan näköistä brändiä?

• Byrokratiarakenteen sisällä: Start new cool things and let the old stuff fade out. Byrokratiaa vastaan taistelu on vaikeaa: on tehokkaampaa tuoda sinne uusia ajatuksia ja aloittaa uusia projekteja, ja antaa edellisten expiroitua.

Breaking Out of the Housing Trap with Chuck Marohn
City of Winona
https://youtu.be/cd-YRxPNDfg?t=222

• In a complex system order is not imposed: it emerges from free-flowing complexity.
  Ennen ihmissivilisaatiot ja erityisesti kaupungit olivat kompleksisia adaptiivisia systeemejä.
  Kaupunkit emergoituivat sisäsyntyisesti: ”individuals working on their own initiative, responding so stresses, demands, opportunities of the environment.”
  Näin syntyi kauniita kaupunkeja. Internal feedback loops; Strong Towns.

• Complicated on heikko. Suunnittelu suunnittelee korkeintaan monimutkaista. Vahva, resilientti, kompleksinen syntyy vain sisäsyntyisesti.

• Ylhäältä suunniteltu, forcefully imposed, on haurasta. Se hajoaa helposti, ja tuhoutuu, jos sitä ei enää kannattele ulkoa isolla rahalla.

• Jos ihmisen raivaama maissipelto saa liikaa vettä tai auronkoa, se hajoaa. Kompleksinen ekosysteemi taas on täynnä mahdollisuuksia miljooniin pikku muutoksiin ja korjauksiin, paikallisesti hajautuneeseen hiljaiseen tietoon ja toimijuuteen perustuen.

• Perinteinen asuinalue: complex, adaptive, emergent.

• Nykyinen kunnalliskoodiston mukaiseksi pakotettu asuinalue on kuin monimutkainen kuollut kone, kuin maissipelto. Lacks capacity to adapt and evolve.

• Kaupungin synty ennen nykyistä keskussuunnittelua:
  – Syystä tai miljoonasta ihmiset alkavat kertymään tiettyyn paikkaan: veden, ehkä juna-aseman lähelle… ja lopulta muut tulevat sinne, koska muut ovat jo siellä.

• Arvokkainta maata on luonnollisesti keskeisin, mistä loogisinta kävellä läpi eri suunnista. Siihen, eli ”keskustaan”, syntyy siis toisia ja kolmansia kerroksia ennen ulompia alueita.
  Redevelop naturally.
  Jengi ostaa arvoaan kasvattavia kiinteistöjä, jotka on ensin rakennettu surkeista materiaaleista, ja rakentavat ne uudestaan hienommin kunnon puusta, ja lopulta ehkä vielä arvokkaammista materiaaleista, kuten kivet ja tiilet.

• Luonnollinen kasvu, alhaalta-ylös: kompleksinen elämän verkko adaptoituu, kun kaupunkiin virtaa lisää ihmisenergiaa.

• Organic, adaptive growth pattern: talot paranee, kohoaa, ja laajenee pikkuhiljaa, orgaanisesti.
  Toisen maailmansodan jälkeen alkoi ikäväksemme yleistyä uudenlainen keskusjohtoisesti pakotettu hyperlaajenemisen syöpäkasvainkuvio: yhtäkkiä kaupunkiasutus levenee hirmuvauhtia, ja keskustassa kasvaa parkkipaikat. “Buustataan talouskasvua”.… ja tämä on tehnyt kaupungeista tehottomia. Tarvitaan jopa kymmenen kertaa enemmän putkia ym. kallista infraa per asukas, verrattuna perinteiseen orgaanisempaan kasvumalliin.

• Re-establishing the internal feedback loops in our system. Not monocultures designed not to change, but allow houses to adapt and evolve over time to meet people’s needs.
  Pitää pystyä muuttamaan asunnon tarkotusta ajan kanssa, muokkamaan, kehittämään.

• Start with low quality. Then you can be dynamic and corrective.
  Pakolliset “laatustandardit” estävät experimentoinnin ja orgaanisen kasvukaavan.
  Expand, correct, let them fix themselves and improve over time.

The Curbside Chat: Charles Marohn of Strong Towns on Building Better Places
The American Conservative
https://youtu.be/rKcWpbjuyhA?t=733

• Elotilan elävöittäminen on tyypillisesti ollut poliittisen vasemmiston, luonnonsuojelijoiden ja taideväen heiniä. Hiljattain myös oikeisto, insinööriväki ja talousmies-oletetut ovat havahtuneet kävelijäystävällisen kaupunkiympäristön ensisijaisuuteen.
• Elävä miljöö on taloudellisesti vahva, resilientti ja vetovoimainen. Koneistunut asfalttiympäristö luo kasvavaa korjausvelkaa tulevaisuuteen.
• Kuollut miljöö antaa kansainvälisten auto- ja energiajättien sekä kylmien ketjufirmojen imeä rahaa ja energiaa pois paikallisyhteisöstä.

• Kauan sitten kaupungit tehtiin kävelyn varaan, sitten autojen, seuraavaksi tulee lentävät autot ja sitten teleportaatio – ja joka vaiheessa kaupunkien kuuluukin näyttää erilaiselle. Asiat paranevat, kun teknologia kehittyy. Vai..?
  Toisaalta, kuten terveydessä, ei kannata heittää hukkaan sitä, mitä on vuosituhansien ajan ehditty testata ja tuotekehittää. Kun Rooma rakennettiin, oli pohjana jopa satojen sukupolvien jalostama viisaus.
  1900-luvulla vanhat ruokaperinteet korvattiin kokeellisilla keinoruoilla – ja pian nähtiin kaikkien aikojen nousu kroonisissa taudeissa ja ylipainossa. Samoin heitimme ikiaikaiset hyväksihavaitut kaupunkisuunnitteluperinteet romukoppaan, ja vaihdoimme lennosta harmaaseen, kuolleeseen, keinotekoiseen ja tylsään. Edistyksen nimissä?

• Ennen tehtiin kauniimpia kaupunkeja kuin nykyään – ilman sääntökoodeja, kaavoituslakia, byrokraattisia prosesseja, komiteoita, lupahakemuksia, verotukia, hankerahoituksia… He vain kopioivat, mikä oli aiemmin todettu toimivaksi. Heillä ei ollut käytössään kaupunkisuunnittelujoita, korkeasti koulutettuja placemakereita, harvoin edes arkkitehteja tai insinöörejä! He vain ottivat mitä materiaaleja oli saatavilla, ja toistivat hyväksi havaittuja käytäntöjä. Nyt, kun meillä on ollut 70 vuotta korkeasti koulutettujen ihmisten parasta työtä, arvovaltaisia insinöörejä, korkea-arvoisia suunnittelijoita, talousneroja, valtavia investointeja yhdyskuntakehitykseen, kasvuun, talouteen ja hyvinvointiin… mitä saimme lopputulokseksi kaikesta tästä erinomaisuudesta? Saimme harmaan parkkipaikan ja puolityhjät elementtirakennukset, joiden tieltä eloisanviihtyisä kohtaamismiljöö sai väistyä ”vanhanaikaisena”.

• Kaupungit eivät vaurastu laittamalla kasinopelin tavoin rahat kiinni upeaan uuteen moottoritiehen tai säihkyvään bisneskeskukseen – vaan tekemällä maltillisia pikkuinvestointeja pitkään. Kun jokin toimii, se tehdään seuraavaksi vähän paremmista materiaaleista. Tie on kallis, ja sitoo hintavaan huoltotaakkaan. Tee mieluummin jätepahvista pikku elotilakokeilu puiston nurkkaan viikonlopuksi, ja jos idea toimii, investoi vähän lisää.

• Kun yhdyskunnan vauraus nousee ja maan arvo kasvaa, syntyy rakennuksiin toinen ja kolmas kerros, ja niihin tulee lisää koristeellisuutta ja tiiviyttä – kunhan jäykkä kaavoitus- tai rakennuslaki ei estä kehityksen mukana elämistä.

• Nykyään tehdään hurjan kalliita muutoksia: rakennetaan arvokas autotie, ja sitten muutetaankin se kävelyyn. Revitään vähän väliä auki kallista asfalttia, kun putkia pitää uusia.

• Kauniit kaupungit tehtiin halvalla: arvostamalla ja parantamalla pikkusen sitä, mitä jo on. Ajan kanssa rakentuu vaurautta, josta osa liittyy historiaan, alueen traditioihin, hioutuneisiin toimintatapoihin, ihmisten ja jopa sukujen välisiin suhteisiin… sitä ei kannata repiä auki, kuten ei maatakaan kannata turhaan aurata. On parempi antaa sen kehittyä eikä aloittaa aina kalliisti alusta.

• Perinteisesti rakennettiin joustavia rakennuksia. Asunnon voi muuttaa toimistoksi tai kaupaksi. Heillä ei ollut varaa nykyisenkaltaiseen näköalattomuuteen, tuhlaamiseen ja maalaisjärjettömiin riskeihin. Ennen materiaalit sekä varsinkin niiden kuskaaminen maksoi rahaa tai vaivaa – ja hyvä niin. Syntyy järkevämpää rakentamista; on pakko noudattaa toimivaa traditiota. On paras tehdä optimaalista miljöötä, vaikkei siihen mikään sääntökoodi pakota, vaan logiikka ja logistiikka. Ilman hankerahoitusta on pakko käyttää resursseja taloudellisesti.

• Arvo ja vauraus on ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Parkkipaikka maksaa paljon, tuottaa vähän. Traditionaalinen rakenne maksaa vähän, tuottaa paljon.

• Detroit oli maailman ja USAn ensimmäinen, joka lähti tuhoamaan esi-isiltä periytynyttä vaurautta laittaen matalaksi toimivaa, rakentaakseen tilalle isoja autoteitä ja harmaita parkkipaikkoja. Muut kaupungit tulivat perässä. Nyt muut tulevat perässä kohti Detroitin pioneeraamia talousvaikeuksia.

• Pienyritykset ovat taloudellisesti arvokkaampia aaria kohden, kuin isot ketjut.

• Autoistunut kaupunki = välejä ja rakoja, jotka eivät tuota rahaa, onnellisuutta tai muutakaan hyvinvointia. Valtavat investoinnit ympäristöön, jossa kävelyvauhdilla tarkastellen ei tapahdu juuri mitään inhimillisesti kiinnostavaa tai taloudellisestikaan tuottavaa, vaikka kävelisit sata metriä mihin tahansa suuntaan (mikäli edes voit, saat tai uskallat, kävellä sellaisessa miljöössä).

• Kävelyn ja pyöräilyn lisääntyminen voi tuplata jo olemassa olevien elotilojen tulot.
  Memphisissa hauska esimerkki: paikalliset asukkaat ilman lupaa ja ilman budjettia maalasivat autojen hallitsemalle Broad Avenuelle pyöräliuskan ja suojatiet + katutaidetta, penkkejä & kasveja. He kutsuivat ihmisiä viikonlopuksi avaamaan pop-uppeja: parturi, jätskikitska, pyöräkorjaaja, vaatekauppias… He onnistuivat näyttämään, miten hyvin kortteli voisi toimia. Kokeilu jatkui, ja tuloksena 18 uutta yritystä, 32 uutta työpaikkaa, 12 miljoonan dollarin edestä maan arvonnousua. Kaupungin ei tarvinnut investoida penniäkään, eikä byrokraattien aikaa mennyt hukkaan, kun tehtiin vaan.

• Little things that can be done to make neighbourhoods work. Kyse ei ole siitä, mitä iso pomo jossain kaukana voi tehdä mahtikäskyllään, vaan mitä kuka tahansa voi tehdä lähimiljöön elävöittämiseksi. Lupia jakeleva kaupunki tai mahdollinen rahoittaja kuuntelee mieluummin sitten tuloksia kuin pelkkiä alustavia ideoita.

• Kaupungeilla on tapana tahdä miljoonien investointeja johonkin ihme laajennuksiin: uusi bisnespuisto lentokentän lähelle 13 miljoonan hintaan.
  Koko kaupungin maanarvot voisi melkein tuplata jopa tuhannesosalla isojen investointien hinnasta, kun keskitytään elävöittämään sitä mitä jo on, low hanging fruits, halpoja tai ilmaisia pikkuparannuksia, kuten kaunis puu antamaan suojaa oikeaan paikkaan. Paikallistietoon perustuen, ei kaukaisten keskussuunnittelijoiden (korruptoituneilla?) päähänpistoilla. Lowest risk, highest return.

• Minkään asuinalueen ei pitäisi muuttua rajusti kerralla. Ja toisaalta kaikkien asuinalueiden tulisi alati muuttua orgaanisesti, eli olla vapaita reagoimaan kysynnän, tarpeiden, aikojen ja mahdollisuuskentän muutoksiin.
  Kaupunkeja syntyi ja kehittyi kauniisti kauan ennen jäykistävää kaavoitus- ja rakennuslainsäädäntöä, kun jokainen tekee pieniä oman elämänsä parantamiseen pyrkiviä pikkupäätöksiä ja tuntee koko lähiseudun asukkaineen. Kun toimijuus on byrokratiakoneiston sijaan ihmisellä, yksilöt ja yhteisöt oppivat jokaisesta kokemuksesta ja kokeilusta. Kokemusperäinen viisaus periytyy seuraaville sukupolville, eikä lasten tarvitse aloittaa alusta, vaan saavat seistä jättiläisten harteilla.

• Kodin, kuten farminkin, pitää tuottaa monikäyttöistä arvoa ja miksei tuloakin.
   + voi vuokrata extra huonetta tilapäis- tai pitkäaikaismajoittujille.
   + etupihalla tai alakerrassa saa olla bisnes, ja varsinainen asukas voi asua takana tai yläkerrassa.
   + autotallissa voi olla vaikka pop-up kuppila.

• Allow transactions to flow locally. Älä kontrolloi, vaan salli ja arvosta elämäksi ja kulttuuriksi kutsuttua tahtojen välistä tanssia.

Architect’s hands: how can we design better streets | Evelina Ozola | TEDxRiga
TEDx Talks
linkki videoon

• moderni arkkitehtuuri pilasi kaupungit ihmisille, autojen eduksi
• hyvä arkkitehti viettää aikaa paikan päällä pensseli tai porakone kädessä
• paikalliset ovat parhaita asiantuntijoita alueen kehittämisessä
• testaa katusuunnitelmaa halvoilla materiaaleilla ensin

Designing Urban Places that Don’t Suck
Not Just Bikes
https://youtu.be/AOc8ASeHYNw?t=8

• Feel like grabbing a drink and sitting down to enjoy yourself
• Places that are memorable
• Unique. Silti tiettyjä “sääntöjä”; varioiva toisto. Sopii ympäristöön ja kunnioittaa kulttuuria, vaikka on erilainen.
• Enclosure, vaikka voi olla myös horisontti näkyvissä. Saa olla tosi avointakin, kuin Hyde Park, kunhan on autojen sijaan kävelyä, kiinnostavuutta. Line of trees. Kissing canopy.
  
• stuff to look at – pienessä vauhdissa tai paikallaan ihastellen
• sense of Place, vs. dead suburb
• Kävelijän mental map muodostuu mestoista: menenpä täältä ton maiseman kautta tonnepäin. Auton kanssa kuljet liittymän ja kehätien kautta parkkipaikalle, eli et koe tai näe varsinaista miljöötä matkalla, jolloin siihen ei synny myöskään suhdetta, johon kumuloituisi elävää arvoa vuodesta toiseen.

The happy city experiment | Charles Montgomery | TEDxVancouver
TEDx Talks
linkki videoon

• Yhteys toisiin ihmisiin on rahaa ja seksiäkin tärkeämpi onnellisuudelle, elämänlaadulle ja viihtymiselle.
  
• Kivalla kaupunkikadulla on paljon ovia auki, runsaasti inhimillistä actionia. Variaatiota, elävyyttä, aktiivisuutta.
  
• Katutasossa kannattaa olla ihmisläheisiä pikkubisneksiä. Takana tai yläkerroksissa saa olla kylmiä tavarataloja.

What makes for a ”strong town”? | Chuck Marohn | TEDxMidAtlantic
TEDx Talks
linkki videoon

• Panosta siihen, mitä jo on. Huolehdi siitä erinomaisesti, nosta sen arvoa ja käytettävyyttä.

• Maantieteellinen laajentuminen eli ”ilmaisiin” nopeavauhtisiin autoteihin panostaminen on pahinta, mitä kaupungille voi tapahtua.

How to Make an Attractive City
The School of Life
https://youtu.be/Hy4QjmKzF1c?t=48

• symmetria, toisto, siisteys ja järjestys sekavan kaoottisuuden sijaan – mutta silti myös sopivasti random elämän elementtejä. Tylsyys ei toimi, eikä myöskään sotkuisuus, vaan luonnosta tuttu monimuotoinen harmonia. Order and variety. Kuin sinfonia, joka toistaa teemaa, mutta koristeellisen luovasti varioiden.

• elämän ja ihmisten näkeminen. Moderneissa kaupungeissa on kuolleenharmaita katuja, kun perinteisemmässä kaupunkiympäristössä näet työläisiä, taiteilijoita, kokkeja ja laipureita hommissaan, ihan vaan kun kävelet ympäriinsä. Taidoistaan ylpeä osaaja ei edes halua peittää tekemistään, vaan tekee sitä näkyvillä, osana kaikkia inspiroivaa kaupunkikulttuuria.

• On aika rakentaa jälleen kauniita, tyylikkäitä ja viihtyisiä toreja, kuin Roomassa. Se on taidetta, ei pelkkää insinööritiedettä.

• ei turhia torneja. Kauas näkyvän maamerkin täytyy inspiroida kuin kaunis kirkko.

• kaupungissa saa ja maassa kuuluu olla oma tyyli, oma luukki, joka liittyyn paikan kulttuuriin, historiaan, yli vuosisatojen jalostuneisiin traditioihin. Ei yksinäistä jättiyritystä rakentamassa samoja harmauselementtejä kaikkialle.

• On varsin selvää, mikä on kaunista ja mikä on rumaa.
  Relativismin harha antaa ankeille jättifirmoille oikeutuksen pilata miljöötä.

• Ihmiskunta ei ole kyennyt luomaan ensimmäistäkään kaunista kaupunkia yli sataan vuoteen. Mikä muuttui?

Montreal: How Public Space Transforms a City
samphe
linkki videoon

• Like a good party: people are staying longer than is really necessary, because they are enjoying themselves.
• Feels alive. 
• Access to linkages: bike, walk
• Autotiesiltojen alituksista voi tehdä skeittiparkkeja.

Meditation Won’t Make You Happy
Tai Lopez
https://youtu.be/jrcfOBaG6MY?t=240

• Pelkkä meditaatio ei korjaa koko elämän infrastruktuuria. Onnellisuus vaatii elinympäristön, jossa kokonaisvaltainen hyvinvointi on ylipäänsä mahdollista.
• Ihmislaji on luotu kävelemään, maleksimaan jopa tuntikausia päivässä. Ympäristön tulee tarjota syitä kävelyyn. Ja tietenkin miljöön täytyy olla mukava, kiinnostava ja turvallinen kävelyvauhdilla koettavaksi.
• Ihmisen kuuluu nähdä ympärillään kaiken ikäisiä ihmisiä leikkimässä leikkejään. Ei ole tervettä eristää 16-vuotiaita samanikäisten seuraan ja pakata muut seiniensä sisään sekä autoihin.
• Onnellisuus nousee tutkitusti, kun näet monen ikäisiä päivittäin, ja parhaassa tapauksessa voit jopa vuorovaikuttaa eri ikäluokkien kanssa.
• Emme ehkä voi muuttaa takaisin savannille metsästämään ja keräilemään ratkiriemukkaissa heimoissa. Paleo-olosuhteista voi poimia vihjeitä, millainen elämä edelleen toimii ihmiselle. Ilmankos moni kynnelle kykenevä viihtyy savannimaisilla golfkentillä kävelemässä keihäs kädessä.
• Omaa heimoa, kavereita ja sukua kannattaa tuoda töihin, tai töitä heimon pariin. Se on se luonnollinen tapa. On luonnotonta tehdä töitä pääasiassa vieraiden ihmisten parissa, jotka eivät tunnu ystäville, työpaikalla joka ei tunnu heimolle.
• Mitä isompi, autoisampi, asfalttisempi tai konemeluisempi kaupunki, sitä korkeampi kortisoli ja adrenaliini, jopa nukkuessakin.

Walkability Theory
Urbaburble
https://youtu.be/ZwxPL5P8zvI?t=593

• ympäristön sosiaalisuus = sen suosio

• Haahuilun ja hengailun lisääminen on se tavoite: ympäristön tulee houkuttaa jäädä katselemaan ohikulkijoita, nauttimaan puutarhasta, syömään lounasta, ihan vaan olemaan. Hidastamaan tahtia ja nauttimaan, yhdistymään ympäristön kanssa muurit laskien.

Jos hommaisit pieneen halliin paljon ihmisiä, he olisivat tietysti toistensa tiellä. Mutta jos kyseessä on bileet, kaikki haluavatkin sinne mahdollisimman tiiviisti väkeä. Sama pätee kaupunkiin. Ihmiset tulevat sinne toistensa takia. Mutta menevät mieluiten töistä suoraan kotiin, jos ympäristöä ei ole tehty viihtymiseen.
Ei pidä ajatella niin, että ”jos meillä on kerran tämä iso halli täynnä ihmisiä, täytyy saada heidät jotenkin tulemaan toimeen keskenään”. Vaan mieluummin: ”oho, jengi on jo paikalla, joten juhlat alkakoon.”
Ei niin, että ”miten nuo kaupunkilaiset saisi pysymään pois tuosta julkiselta rantanurmikolta”, vaan ”jos he kerran tykkäävät kokoontua juuri tuolle alueelle, voisiko sen toimivuuteen, tarjontaan ja mahdollisuuksiin panostaa vielä enemmän?”

Adam Greenfield on the Dangers of Smart Cities
reSITE
https://youtu.be/L6z2S1Y1IgQ?t=204

• Elotila on ihmisiä, iloa ja elämää varten. Liian usein julkinen tila on tehty hallintoa, päättäjiä ja vahtijoita varten.
  Jos kukaan ei jää paikalle viihtymään, ei mitään voi mennä myöskään pieleen! Jos kaupungissa ei ole elämää, on helppoa pitää asiat järjestyksessä. Varmistetaan, että pakolliset matkat ja aktiviteetit sujuvat, kunhan kukaan ei liikaa nauti olostaan tai, auta armias, ala juttelemaan ohikulkijalle.

James Corner on Why Public Spaces Need Creativity and Design
reSITE
https://youtu.be/pebNhoJXemw?t=107

• Tilojen monikäyttöisyys on se juttu.
• Isokin kaupunki mahdollista tehdä niin, että pääset laidalta keskustaan jättipuistoa pitkin.
• Kiireisimmätkin kaupunkilaiset tulevat rentoon elotilaan viihtymään, chillaamaan, näkemään, näyttäytymään ja leikkimään, kun sellainen on tarjolla, kiehtovine maisemineen.
• Aidosti julkinen sosiaalinen tila on tärkeää demokratialle.

Audio

Citizen Versus Developer? No! It’s Citizen As Developer
Strong Towns Podcast
https://podcast.strongtowns.org/e/citizen-versus-developer-no-it-s-citizen-as-developer/

• Kun palaat kotikulmille, alueen pitäisi olla edelleen tuttu vuosikymmenten takaa. Kuin ihminen kasvaa ja kehittyy. Edelleen tuttu, vaikka erilainen. Maturing.
• Muutosten tulee tehdä paikasta entistä kypsempi versio itsestään.
• Naturally, organically evolve over time